Sairaan tila oli saanut ratkaisevan käänteen kun Colomban oli äkkiä kadonnut. Jouduttuaan Claran ilveilyn kohteeksi hän oli kerran jäänyt yöksi pois, ja sitten heittäytyen suin päin intohimonsa valtaan niinkuin umpimielisten, ankarien olojen pakosta aisoissa pysyneiden luonteiden on tapana, hän oli eräänä maanantaina kirjoittanut isännälleen jäähyväiskirjeen, juhlallisen ja vakavan niinkuin itsemurhaa hautova mies, ja jäänyt sille tielleen. Kenties syy eroon ei johtunut yksinomaan intohimosta. Verkakauppiaan asiat olivat yhtä surkeassa tilassa kuin morsiamen terveyskin, ja mahdollisesti viekas Colomban oli salaa hyvillään, kun rakastumisensa turvin pääsi epäedulliseksi käynyttä avioliittoa pakoon. Mutta häntä pidettiin yleisesti turmiollisen rakkauden surkuteltavana uhrina.
Kun Denise tuli Elbeufin vanhaan kauppaan, hän tapasi rouva Baudun yksin. Liikkumattomana tämä valvoi kassakomerostaan puodin tyhjyyttä ja hiljaisuutta, kasvot heikkouden hivuttamina ja kuin pienentyneinä. Kauppa-apulaista ei enää ollut. Palvelustyttö pölytti huiskullaan hyllyjä. Palvelustyttöäkään ei enää aiottu kauan pitää; sopihan ottaa apulaiseukko sijaan. Katto heitti kylmän varjonsa huoneeseen, jonne tuntikausiin ei tullut ainoataan ostajaa vilkastuttamaan synkkyyttä, ja tavarat, joita kukaan ei enää liikuttanut, saivat seinistä yhä enemmän salpietarin hajua.
— Onko jotakin tapahtunut? kysyi Denise. — Kuinka on Genevièven laita?
Rouva Baudu ei vastannut heti. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.
Sitten hän sopersi:
— En tiedä mitään. Eihän minulle sanota mitään… Kaikki on lopussa, kaikki on lopussa…
Ja hänen kyynelten sumentama katseensa kiersi pimeää puotia, ikäänkuin hän olisi nähnyt sen katoavan tyttären muassa kauas etäisyyteen. Rambouillet'n maatilasta saatu seitsemänkymmentätuhatta frangia oli vähemmässä kuin kahdessa vuodessa kulunut kilpailutoimenpiteisiin. Ylläpitääkseen taistelua verkakauppias oli tehnyt suuria uhrauksia, mutta kun Aarreaitta oli ottanut myydäkseen miestenverkoja, metsästyspukusamettia, palvelijanpukukankaita, asiain tila oli käynyt vielä huonommaksi, ja lopullinen tappio oli johtunut Aarreaitan hankkimasta verrattomasta flanellivarastosta, jollaisesta Baudu ei voinut uneksiakaan. Silloin Baudu oli viimeisenä keinona pantannut Michodièrenkadun varrella sijaitsevan vanhan talonsa, jossa liikkeen perustaja Finet oli kauppansa aloittanut, ja nyt oli lopullinen luhistuminen tulossa. Talon kattokin oli murenemaisillaan tomuksi hajotakseen sitten tuuleen kuin vanhan homehtuneen rakennuksen rauniot.
— Isä on hänen luonaan, rouva Baudu jatkoi murtuneella äänellä. — Me olemme siellä vuorotellen, kaksi tuntia kerrallaan. Täytyyhän jonkun vartioida täälläkin, näön vuoksi ainakin, sillä ei täällä muuten…
Hänen eleensä täydensi lauseen. Baudut olisivat mielellään panneet luukut ikkunoihin, mutta heidän vanha kauppiasylpeytensä ei antanut periksi naapurien tähden.
— Täti, menen käymään hänen luonaan, sanoi Denise, jonka sydäntä kouristi epätoivon kolkkous, mikä tuntui hyydyttävän jopa kangaspakkojakin.
— Niin, tyttäreni, mene viipymättä… Hän odottaa sinua ja on kysynyt sinua pitkin yötä. Hänellä on jotakin sanomista sinulle.