Baudu tuli kaupan puolelle. Hänen sappiviasta keltaiset kasvonsa alkoivat vivahtaa vihreälle, ja hänen silmänsä olivat verestävät. Hän kulki hiljaa varpaillaan niinkuin sairaan huoneesta lähtiessäänkin, ja hän puhui kuiskaamalla ikäänkuin hänen äänensä olisi täältäkin voinut kuulua sairaan korviin.
— Nukkuu, hän sanoi.
Uupuneena hän painui tuolille istumaan. Hän pyyhkäisi otsaansa niinkuin raskaasta työstä tullut. Syntyi hetken hiljaisuus. Vihdoin hän sanoi Deniselle:
— Saat nähdä hänet pian. Kun hän nukkuu, meistä tuntuu, että hän paranee.
Hiljaisuus jatkui. Isä ja äiti katsoivat toisiinsa. Sitten Baudu alkoi puoliääneen hokea huoliaan mainitsematta ketään ja kenenkään puoleen kääntymättä:
— Kunniani kautta, en olisi voinut uskoa! En ainakaan hänestä olisi uskonut sellaista. Olinhan kasvattanut häntä kuin omaa lasta. Vaikka olisi tultu minulle sanomaan: "Vielä ne vievät hänetkin, vielä hänkin pettää", olisin vastannut: "Jumalan nimessä, sellaista ei voi tapahtua." Nyt hän on pettänyt meidät… Voi onnetonta! Hän, joka oli niin perehtynyt kunnolliseen kauppatapaan, johon olin istuttanut omat periaatteeni… Ja sellaisen marakatin tähden vielä, jonninjoutavan mannekiinin, joka pöyhkeilee huonomaineisten liikkeiden ikkunoissa… Se panee pääni pyörälle.
Hän pudisti päätään ja kiinnitti harhailevan katseensa ostajapolvien kuluttamaan kosteaan kivilattiaan.
— Tiedättekö, hän jatkoi vieläkin heikommalla äänellä, — minusta tuntuu joskus, että olen itse onnettomuuteemme syypää. Minun syyni on, että poloinen tyttäremme sairastaa vuoteessaan kuumetta. Minun olisi pitänyt naittaa heidät toisilleen heti antamatta ylpeydelleni periksi ja pysymättä itsepintaisesti vaurastuttamistuumassani. Nyt lapsellani olisi ketä rakastaa, ja kenties nuoret nyt yksissä tuumin saisivat aikaan sen, mihin minä en pystynyt… Mutta vanha hölmö minä olin. En ymmärtänyt asiasta mitään, en ymmärtänyt, että voi sairastua sellaisesta syystä… Toden totta, sillä pojalla oli aivan erinomaiset kyvyt. Harvinainen kunto ja rehellisyys hänellä oli, tapojen puhtaus ja järjestysaisti, sanalla sanoen, minun oppilaani hän oli…
Hän nosti päänsä puolustaessaan vielä omaa ihannekuvaansa tuossa miehessä, joka oli pettänyt hänet. Denise ei voinut kestää, että setä, joka talon mahtavana hallitsijana oli ennen pitänyt perhettään kovassa kurissa, syytti nyt nöyränä, silmät kyynelissä itseään, ja sedän liikutuksen hellyttämänä hän kertoi minkä tiesi.
— Pyydän, setä, älkää syyttäkö itseänne… Hän ei ole rakastanut koskaan Genevièveä, ja hän olisi karannut aikaisemmin, jos olisitte kiirehtänyt häitä. Olen puhunut siitä hänen kanssaan; hän tiesi kyllä, että Geneviève parka kärsi hänen tähtensä, ja näettehän, ettei se estänyt häntä lähtemästä… Kysykää tädiltä, eikö niin ole.