Suutaan avaamatta rouva Baudu myönsi päännyökkäyksellä. Silloin verkakauppias kalpeana, silmät kyynelien sokaisemana änkytti:
— Hänellä kai on se veressä, hänen isänsä kuoli viime kesänä siihen, että oli viettänyt irstasta elämää.
Hänen himmeä katseensa kiersi pimeitä nurkkia, siirtyi tyhjältä myyntipöydältä täysiin kaappeihin ja kiintyi vihdoin rouva Bauduun, joka kassansa ääressä odotti turhaan menetettyä ostajakuntaa.
— No niin, loppu on käsissä, hän jatkoi. — He ovat tappaneet meidän kauppamme ja nyt he tappavat meiltä tyttäremme.
Keskustelu taukosi siihen. Ohikulkevien vaunujen räminä tärisytti aika-ajoin kivilattiaa kaikuen hautajaisrummun päristyksenä matalakattoisen puodin liikkumattomassa ilmassa. Äkkiä kuului kumeita kolahduksia, jotka lähtien jostakin sisähuoneesta keskeyttivät oudosti loppua tekevän talon hiljaisuuden. Se oli Geneviève, joka herätessään takoi kepillä lattiaan kutsuakseen apua.
— Tule kiireesti, sanoi Baudu, joka säikähtyneenä hypähti tuoliltaan.
— Koeta olla iloinen. Hänelle ei saa sanoa mitään.
Itse hän hieroi portaissa kovasti silmiään poistaakseen kyynelten jäljet. Kun hän avasi oven, kuului huoneesta epätoivoinen heikko kuiskaus:
— En tahdo olla yksin… Miksi jätätte minut yksin… Minua pelottaa yksin…
Huomatessaan Denisen Geneviève rauhoittui ja ilon hymy kirkasti hänen kasvojaan.
— Olette siis vihdoinkin tullut…! Olen niin hartaasti odottanut teitä eilisestä lähtien. Luulin jo teidänkin hylkäävän.