Genevièven ahdas huone näytti surkealta pihalle antavan ikkunan kalpeassa valaistuksessa. Vanhemmat olivat tahtoneet luovuttaa sairaalle kadun puolella olevan huoneensa, mutta Geneviève ei sietänyt nähdä vastapäätä loistavaa Naisten Aarreaittaa, ja hänet täytyi viedä takaisin omaan huoneeseensa. Hän lepäsi niin riutuneena, että olisi tuskin arvannut peiton alla olevankaan ihmisruumista. Hänen laihat kätensä, keuhkotaudin hehkuvan kuumeen polttamat, olivat alituisessa tuskaisessa liikkeessä, ikäänkuin hän olisi tavoitellut jotakin, josta hän itsekään ei ollut tietoinen, kun sitä vastoin hänen raskas, musta tukkansa tuntui lisäävän runsauttaan imemällä itseensä sen mitä vielä oli jäljellä tässä vanhan pariisilaisen kaupankäynnin kolkossa sopessa heikenneen sukupolven viimeisessä perillisessä.
Denise katseli häntä sydän täynnä sääliä. Hän ei uskaltanut aluksi puhua peläten purskahtavansa itkuun. Sitten hän kuiskasi:
— Tulin heti… Olisin niin mielelläni avuksi… Tahdotteko, että jään luoksenne?
Geneviève läähätti kädet yhä harhaillen peiton poimuissa ja katsoi häntä kiinteästi.
— En, kiitos, en tarvitse mitään. Tahdoin vain suudella teitä.
Kyyneleet paisuttivat hänen silmäluomiaan. Denise kumartui hänen ylitseen ja suuteli häntä vavahtaen, kun huulet sattuivat kuopalle painuneiden poskien kuumeesta polttavalle iholle. Mutta sairas oli tarttunut häneen ja puristi häntä epätoivoisesti syliinsä. Sitten hänen silmänsä kääntyivät isään.
— Tahdotteko, että jään luoksenne? Denise toisti. — Olen kenties esteenä, jos teillä on jotakin…
— Ette ole, ette suinkaan.
Genevièven katse palasi itsepintaisesti isään, joka oli jäänyt seisomaan neuvottoman näköisenä, itku kurkussa. Lopulta tämä ymmärsi ja lähti sanaakaan sanomatta. Tytöt kuulivat hänen astuvan raskaasti portaita alas.
— Sanokaa, onko hän tuon naisen kanssa yhdessä? kyseli sairas heti
tarttuen serkkunsa käteen ja vetäen hänet vuoteen laidalle istumaan. —
Teitä minä tahdoin tavata, sillä te yksin voitte kertoa sen minulle…
Yhdessä he elävät, eikö niin?