Denise suuteli häntä väittäen vieläkin vastaan:
— Älkää tuomitko itseänne. Hoitoa te vain tarvitsette, niin paranette.
Mutta sairas pudisti päätään itsepintaisesti. Hän oli varma asiastaan. Kun Denise kääntyi ovea kohti, hän sanoi: Koputtakaa tuolla kepillä, että isä tulee. Pelkään olla yksin.
Kun Baudu oli palannut pieneen, synkkään huoneeseen, jossa hän istui tuntikausia sairaan vuoteen ääressä, Geneviève sanoi vilkkautta teeskennellen Deniselle:
— Älkää tulko huomenna, se on tarpeetonta, mutta ylihuomenna odotan teitä. Viettäkää iltaa minun kanssani.
Seuraavana aamuna kuuden aikaan, päivän sarastaessa, Geneviève kuoli neljä tuntia kestäneen kovan kamppailun jälkeen. Hautajaiset vietettiin seuraavana lauantaina. Ilma oli kolkko, ja värjöttävää kaupunkia peitti synkkä, pilvinen taivas. Valkealla verhottu Elbeufin vanha kauppapuoti kuulsi kalvakkana mustaa katua vasten, ja vahakynttilät lepattaen sumussa tuikkivat kalpeina kuin hämärtyvän illan tähdet. Helmiseppeleet ja suuri vihko valkeita ruusuja peittivät Genevièven pientä ruumisarkkua, joka seisoi talon synkässä porttikäytävässä niin lähellä katuojaa, että ohiajavat vaunut jo olivat räiskyttäneet likaa verhoille. Koko vanha kaupunginosa hukkui kosteuteen haihduttaen ilmaan homehtunutta kellarinhajuaan, ja likaisella katukäytävällä tunkeili niinkuin aina välinpitämättömien joukko.
Denise oli saapunut jo yhdeksältä ollakseen tätinsä seurassa. Mutta kun saaton piti lähteä liikkeelle, rouva Baudu, jonka tulehtuneissa silmissä ei enää riittänyt kyyneliä, pyysi Deniseä seuraamaan haudalle setää, sillä tämä oli surusta niin murtunut, että hänen tilansa herätti levottomuutta. Kun Denise saapui kadulle, oli siihen jo kokoontunut paljon ihmisiä. Kaikki kaupunginosan pikkukauppiaat halusivat osoittaa Baudun perheelle myötätuntoaan, ja samalla se oli kuin mielenosoitus Naisten Aarreaittaa vastaan, jota pidettiin syypäänä Genevièven kuolemaan. Kaikki tuon hirviön uhrit olivat saapuvilla, Gaillonin aukion trikootavarakauppiaat Bédoré ja sisar, Vanpouillen turkkuriveljekset, lelukauppias Deslignières, huonekalukauppiaat Piot ja Rivoire. Neiti Tatinkin, entinen valkotavarain kauppias, ja Quinette, käsinekauppias, jotka jo aikoja sitten olivat joutuneet konkurssiin, olivat katsoneet velvollisuudekseen saapua, toinen Batignolles'ista asti, toinen Bastillesta, jossa he nyt olivat muiden palveluksessa. Odottaessaan myöhästyneitä ruumisvaunuja nämä mustiin pukeutuneet ihmiset seisoivat loassa tuijottaen vihaisesti Aarreaitan ikkunoihin, joiden kirkkaat lasiruudut ja loistavat näyttelyt tuntuivat herjaukselta surupuvussaan itkevää Vanhaa Elbeufia kohtaan. Siellä täällä uteliaat kauppa-apulaiset kumartuivat ikkunoihin katsomaan, mutta hirviö itse jatkoi välinpitämättömänä hurjaa menoaan huolimatta onnettomista, joiden kuoleman se oli aiheuttanut. Denise haki katseellaan veljeään Jeania, ja huomattuaan hänet Bourras'n puodin edustalla meni hänen luokseen käskeäkseen häntä auttamaan setää, jos tämän voimat pettäisivät. Muutamia viikkoja Jean, joka oli jo mies ja ansaitsi kahteenkymmeneen frangiin nousevan päiväpalkan, oli ollut sangen vakava, ikäänkuin hänellä olisi ollut salaisia huolia, ja nytkin hän oli niin arvokkaan ja alakuloisen näköinen mustassa takissaan, että Deniseä oikein hämmästytti, sillä hän ei ollut arvannut, että veli oli pitänyt niin paljon serkustaan. Pépé ei ollut mukana, sillä Denise, joka tahtoi säästää lapselta tarpeettomat mielenliikutukset, oli jättänyt hänet rouva Gras'n luo hakeakseen hänet iltapäivällä tervehtimään tätiä ja setää.
Ruumisvaunut viipyivät yhä. Denise katseli liikuttuneena vahakynttilöiden häilyviä liekkejä, ja säpsähti kuullessaan takanaan tutun äänen. Se oli Bourras. Tämä oli kutsunut viittauksella luokseen kastanjakauppiaan, joka harjoitti liikettään kadun toisella puolella ahtaassa, viinikauppiaalta vuokratussa kojussa, ja sanoi:
— Kuulkaa, kunnon ystävä, tehkää minulle vähäinen palvelus. Näettehän, että olen pannut oveni lukkoon; jos joku tulee, käskekää tulemaan uudestaan. Mutta ei teillä taida olla siitä suurtakaan vaivaa, sillä tuskin kukaan tulee.
Sitten vanhus seisoi katukäytävällä äänettömänä niinkuin muutkin. Denise vilkaisi salaa puotiin. Bourras ei näkynyt enää pitävän sitä kunnossa, ikkunassa oli vain muutamia haalistuneita sateenvarjoja ja kaasun mustaamia keppejä. Ne kaunistukset, jotka hän oli tehnyt talon julkisivuun, alkoivat jo turmeltua niinkuin ainakin raunioita peittävä valeloisto. Vaaleanvihreät maalaukset, peilit, kullattu kilpi, kaikki mureni ja likaantui. Mutta vaikka vanhat halkeamat alkoivat jälleen näkyä ja kosteuden painamat merkit pilkistää kultauksen alta, niin talo pysyi koossa itsepintaisesti tarttuneena Aarreaitan kylkeen kuin suuri ruma käsnä, joka ei lähtenyt, vaikka oli naarmuja ja rosoja täynnä.