Syntyi painostava äänettömyys. Sitten Mouret itse alkoi puhua Baudun perheestä. Hän surkutteli heitä suuresti heidän tyttärensä kuoleman johdosta. Hyviä ihmisiä he olivat, kaikin puolin kunnioitettavia, mutta onni ei ollut heille suotuisa. Sitten hän taas rupesi perustelemaan kantaansa. Olihan hän toivonut heidän häviötään, sitä hän ei voinut kieltää. Mitä varten he niskoittelivat niin itsepintaisesti tuossa vanhoillisen kaupankäynnin syömässä kojussa; ei ollut ihme, jos katto romahtaisikin heidän päälleen. Hän oli varottanut sen seitsemän kertaa, oli lähettänyt heille terveisiä Denisen kautta ja ennustanut onnettomuutta, jos eivät ajoissa luopuisi naurettavista ennakkoluuloistaan. Ratkaisu oli tulossa, eikä maailmassa ollut niin voimakasta, joka olisi sitä estänyt. Eihän häneltä voitu vaatia, että hän luopuisi omasta edustaan säästääkseen kaupunginosansa pikkukauppiaita. Jos hän olisikin tarpeeksi hullu sulkeakseen Aarreaitan, niin toinen tavaratalo kohoaisi heti viereen, sillä aate oli kypsynyt ja sirottanut siemenensä kaikkiin ilmansuuntiin. Vuosisatojen myrsky, joka oli lennättänyt ne maailmalle, oli kaatanut samalla myös muinaisuuden lahonneen rakennuksen. Mouret oli vähitellen innostunut puhuessaan, ja hänen sanoissaan oli lentoa ja vauhtia, kun hän puolustautui tahtomattaan kaatamiensa uhrien vihaa vastaan, noiden kuoleman kynsissä vääntelevien pikkukauppojen hätähuutoja vastaan. Täytyihän kuolleet haudata. Hän teki liikkeen ikäänkuin olisi kaatanut vanhat kauppatavat maahan, lakaissut kokoon ja työntänyt yhteiseen hautaan jäännökset, jotka olivat häpeäksi Pariisin päivänpaisteisille kaduille. Tunnonvaivoja hänellä ei ollut, oman aikansa työtä hän suoritti. Sen tiesi Denisekin, joka rakasti elämää, joka piti laajalle ulottuvasta, julkisuuden päivänvalossa elävästä kaupankäynnistä. Denise kuunteli häntä kauan sanaakaan sanomatta. Sitten hän meni pois, mieli arveluja täynnä.
Yöllä Denise nukkui huonosti. Hän käänteli vuoteessaan mielikuvien vaivaamana. Hänestä tuntui, että hän oli vielä lapsi ja että hän vanhempiensa puutarhassa Valognes'issa hyrähti itkuun nähdessään kuinka hämähäkit söivät kärpäsiä ja pääskyset hämähäkkejä. Oliko siis totta, että kuolema oli maailman lannoittajana välttämätön, että elämän taimen täytyi itää hautojen mullasta? Sitten hän oli seisovinaan Genevièven haudalla, ja hänelle muistuivat mieleen setä ja täti istumassa kahdenkesken pimeän ruokasalinsa perällä. Äkkiä, kesken hiljaisuutta, hän oli kuulevinaan kumean ryminän. Bourras'n talo luhistui raunioiksi, ikäänkuin suuret vedet olisivat murtaneet siltä perustuksen. Sitten seurasi taas ahdistava hiljaisuus, jonka vähän ajan kuluttua keskeytti uusi ryminä, ja sen jälkeen uusi ja vieläkin. Robineau, Bédoré ja sisar, Vanpouillet ja muut, kaikki romahtivat maahan toinen toisensa perästä. Saint-Rochin kaupunginosan pikkukauppa katosi kuin näkymättömän iskun kaatamana maahan vierivän kivikuorman jyrinällä. Ääretön tuska vavahdutti hänet hereille. Hyvä Jumala, mitä kidutusta! Itkeviä lapsia, kodittomiksi jääneitä vanhuksia, vararikon sydäntäsärkevää kurjuutta!! Hänen oli mahdotonta pelastaa ketään! Hänen täytyi tunnustaa tämä kaikki välttämättömäksi, myöntää että Pariisin vastainen terveys oli näistä kurjuuden tuokioista riippuvainen! Päivän sarastaessa hän rauhoittui. Surustaan huolimatta hän tunsi, että täytyi alistua, mutta uni ei tullut vieläkään. Silmät auki hän tuijotti kirkastuviin ikkunaruutuihin. Siitä ei päässyt mihinkään. Verot olivat verellä maksettava, uudet aatteet vaativat marttyyrinsä päästäkseen voitolle, edistyksen tie kulki hautojen yli. Hän ymmärsi, ettei hänen tarvinnut tuomita itseään pahantekijäksi, ettei hänen työnsä tarkoittanut lähimmäisten tuhoamista. Hänen pelkonsa haihtui ja suli sääliksi noita uuden ajan synnyttämiselle välttämättömiä tuskia kohtaan. Ja hän alkoi miettiä keinoja niiden lieventämiseksi. Hän olisi tahtonut suojella ainakin omaisensa lopulliselta tuholta!
Mouret'n lempeäsilmäiset, intohimosta värähtelevät kasvot kohosivat hänen eteensä. Mouret ei varmaankaan kieltäisi häneltä apuaan; hän suostuisi kyllä myöntämään onnettomille kohtuullisen vahingonkorvauksen. Denisen ajatukset saivat uuden käänteen, eksyivät arvostelemaan Mouret'ta. Denise tunsi kyllä hänen elämänsä kirjavuuden. Hän tiesi, että Mouret oli solminut lemmensuhteita hankkiakseen itselleen aineellisia etuja, että hän oli teeskennellyt rakkautta raivatakseen itselleen tietä, että rouva Desforges oli ollut hänelle yksinomaan välikappaleena hänen tahtoessaan saada kosketuksen paroni Hartmanniin, että hän oli huvituksensa hakenut mistä sattui, Claran ja muiden hänen kaltaistensa seurasta, joiden ostettu suosio ei ollut jättänyt jälkeäkään hänen mieleensä. Mutta lemmenseikkailut, joille talossa naurettiin, eivät voineet vähentää hänen neronsa loistoa eivätkä hänen voittajanryhtiään. Siinä oli hänen viehätyksensä. Denise ei olisi koskaan voinut antaa hänelle anteeksi rakkauden teeskentelemistä määrättyjen etujen saavuttamiseksi, tuota intohimon teeskentelyssä piilevää kylmyyttä, jollei hän olisi nähnyt Mouret'n nyt kärsivän. Kärsimys oli jalostuttanut häntä ja sillä hän sovitti entiset rikoksensa.
Jo samana aamuna Mouret Denisen pyynnöstä lupasi antaa Baudulle ja Bourras'lle kohtuullisen vahingonkorvauksen silloin kun näiden täytyi antautua. Viikot vierivät. Denise pistäytyi joka ilta hetkeksi setänsä synkkään puotiin, johon hänen naurunsa ja rohkea luottamuksensa toi hiukan vilkkautta. Mutta tädin tila herätti hänessä levottomuutta. Aina siitä lähtien kuin Geneviève oli kuollut, rouva Baudu oli ollut ikäänkuin horroksissa käyden tunti tunnilta heikommaksi, ja kun häneltä kysyttiin hänen terveyttään, hän vastasi kummastellen, ettei häntä vaivannut mikään, häntä nukutti vain vähäsen. Naapurit pudistivat päätään hänet nähdessään. Rouva paran ei tarvinnut kauan surra tytärtään.
Eräänä iltana, kun Denise palasi Baudun luota, hän kuuli Gaillonin aukiota kiertäessään hätähuudon. Kadullakulkijat riensivät paikalle pelon ja säälin kuohuttamina niinkuin aina onnettomuuden sattuessa. Batignolles'ista Bastilleen kulkeva ruskea linjavaunu oli ajanut miehen yli Neuve-Saint-Augustininkadun kulmassa suihkukaivon edustalla. Raivostunut ajaja oli noussut kiroillen seisomaan ja koetti hillitä pystyyn kavahtaneita mustia hevosiaan.
— Jumaliste! Eivätkö osaa katsoa eteensä, senkin tolvanat!
Hevoset saatiin pysähtymään. Ihmiset tunkeilivat loukkaantuneen ympärillä, ja muuan poliisi osui paikalle. Ajaja kutsui todistajiksi vaunun katolla olleet matkustajat, jotka myös olivat nousseet ja kurkistelivat alas nähdäkseen mitä oli tapahtunut. Ajaja oli niin vihoissaan, että sai tuskin sanaa suustaan.
— Hullu kai hän on… Siinä seisoi kuin kotonaan. Ja kun minä varoitin, niin hän heittäytyi pyörien alle!
Muuan työmies, joka onnettomuuden sattuessa oli ollut maalaamassa läheisen talon seinää, juoksi vaunujen luo sivellin kädessä ja huusi kimeällä äänellä:
— Älä hätäile! Minä näin, että hän heittäytyi vaunujen alle… Näin hän kyyristyi. Mahtoi olla elämään kyllästynyt…