Ruumisvaunut kulkivat Trinitén aukion poikki, ja synkästä nurkastaan Denise, vanhan kauppiaan valituksia kuunnellen, näki arkun, joka meni jo Blanchenkatua, ja iäkkään miehen, joka seurasi sitä mykkänä ja sokeana kuin teurastettavaksi talutettava härkä. Teuraskarjalta näyttivät kaikki nuo vararikkoiset, jotka kuljettivat häviötään pitkin Pariisin likaisia katuja. Bourras'n ääni kävi kumeammaksi ja puhe hitaammaksi niinkuin kulkukin Blanchenkadun jyrkkää vastamäkeä noustessa.
— Minulla on tilit selvillä… Mutta puoliani pidän enkä hellitä. Hän oli hävinnyt oikeudessa. Minä olen saanut siitä kahden vuoden aikana maksaakin asianajajalle ja asiamiehille, mutta yhdentekevää! Minun puotini alta hän ei pääse kulkemaan. Tuomarit ovat päättäneet, ettei sellaista työtä voi pitää tarpeellisena korjaustyönä. Ajatelkaa, hänellä oli aikomus rakentaa maan alle sali, missä kankaiden värivaikutuksia olisi arvosteltu kaasuvalaistuksessa, maanalainen huone, joka olisi yhdistänyt trikootavaraosaston verkaosastoon. Raivoissaan hän on, sillä hän ei voi sulattaa, että minun kaltaiseni vanha kuhnus sulkee häneltä tien, kun muu maailma lankeaa polvilleen hänen helistellessään rahojaan. Mutta minä en koskaan! En suostu, siitä olen selvillä. Mahdollista, että kaadun siihen. Nyt kun olen joutunut ulosottomiesten kanssa tekemisiin, tiedän, että tuo konna ostaa minun velkakirjani tehdäkseen minulle jonkin ruman kepposen. Olkoon menneeksi! Hän käskee, ja minä panen vastaan, ja tuhat tulimmaista, vastaan minä panen silloinkin, kun olen neljän laudan välissä niinkuin tuo tyttö parka tuossa.
Kun saavuttiin Clichyn puistokadulle, vaunut vierivät nopeammin, ja tietämättään ihmiset kiirehtivät kulkuaan päästäkseen perille. Bourras jätti kertomatta sen, että oli joutumaisillaan kadulle kerjäämään, ettei tiennyt kuinka selvitä sekavista asioistaan ja kuinka torjua vekseliprotestien tulva viivyttääkseen vararikkoa. Denise, joka tiesi hänen tilanteensa, luopui äänettömyydestään ja sanoi rukoilevalla äänellä:
— Herra Bourras, älkää nyt enää panko vastaan… Antakaa minun selvittää asianne.
Mutta Bourras keskeytti ärjyen:
— Olkaa vaiti! Asia ei koske teitä eikä ketään!… Olette kunnon tyttö ja olen kuullut kerrottavan, että osaatte aika lailla kiusata tuota miestä, joka luuli voivansa ostaa teidät niinkuin minun talonikin. Mutta mitä te siihen vastaisitte, jos minä neuvoisin teitä suostumaan? Sanokaapa se! Taitaisitte antaa minulle aika kyytiä… No niin! Kun minä panen vastaan, niin älkää te pistäkö siihen nenäänne!
Kun vaunut pysähtyivät hautausmaan portille, hän astui alas Denisen kanssa. Baudun perhehauta oli ensimmäisen käytävän varrella vasemmalla. Muutamassa minuutissa oli toimitus haudalla suoritettu. Setä Baudu tuijotti niin kiinteästi avonaiseen hautaan, että Jeanin täytyi vetää hänet syrjään. Läsnäolijat seisoivat hajallaan lähihautojen ympärillä. Kaikki nuo kellarimaisten puotien kosteudesta verettömiksi käyneet kauppiaskasvot näyttivät pilvisen taivaan harmaassa valossa tavallistakin kurjemmilta. Kun arkku hiljaa liukui hautaan, näppyiset posket kalpenivat, suipenneet nenät painuivat maata kohti, ja sappisairauden kellertämät, numeroiden lukemisesta heikenneet silmät sumenivat.
— Kaikkien meidän pitäisi piiloutua tuohon koloon, sanoi Bourras Deniselle, joka oli jäänyt seisomaan hänen viereensä. — Tuon tyttö paran kanssa menee koko kaupunginosamme hautaan… Vanha kauppatapa sisältyy valkeisiin ruusuihin, jotka heitetään arkulle.
Denise palasi setänsä ja veljensä vaunuissa haudalta. Päivän loppukin tuntui sietämättömän raskaalta hänestä. Ensiksikin hän sai levottomuuden aihetta Jeanin kalpeudesta, ja kun hän ymmärsi, että tällä oli taas lemmenasia kysymyksessä, hän avasi kukkaronsa tehdäkseen selonteosta lopun, mutta Jean kieltäytyi ottamasta rahoja ja väitti, että tällä kertaa asia oli vakavampaa laatua. Kysymyksessä oli rikkaan sokerileipurin veljentytär, joka ei suostunut ottamaan vastaan orvokkivihkoakaan. Iltapäivällä, kun Denise meni hakemaan Pépéä rouva Gras'n luota, tämä ilmoitti, ettei jaksanut enää pitää noin suurta poikaa hoidossa. Poika oli siis pakko saada kouluun ja erota hänestä. Kun hän vei Pépén sedän ja tädin luo, Vanhassa Elbeufissa vallitseva synkkä toivottomuus kirveli hänen sydäntään. Puoti oli suljettu ja vanhukset kyhjöttivät pilkkopimeässä pienen salinsa perällä muistamatta sytyttää kaasua. He olivat viettäneet kahden hämärtävän päivän loppua tyhjäksi käyneessä kodissa. Nurkkien pimeys näytti tiivistyneen Genevièven kuoleman jälkeen, ja kosteuden syömät vanhat kattohirret tuntuivat vain odottaneen tätä kolausta romahtaakseen alas. Setä voimatta asettua jatkoi yhä sokeaa ja mykkää surusaattoaan kiertäen pöytää, täti taas, äänettömänä hänkin, oli lyyhistynyt tuolilleen kalmankalpeana kuin verenvuotoon kuolemaisillaan oleva haavoitettu. He eivät itkeneet silloinkaan, kun Pépé suuteli heidän kylmiä poskiaan. Denise tukahdutti kyyneleensä.
Mouret kutsutti Denisen luokseen illan suussa puhuakseen eräästä puvusta, jonka halusi laskea kaupan. Denise, jonka sydäntä hänen äsken näkemänsä pohjaton kurjuus vielä kuohutti, ei voinut olla kertomatta siitä Mouret'llekin, ja hän otti puheeksi vanhan sateenvarjokauppiaan surkean tilan. Bourras'n nimen kuullessaan Mouret kiivastui. Sekö vanha hullu, joka myrkytti hänen elämänsä ja pilasi hänen suunnitelmansa mielettömällä itsepintaisuudellaan. Miksi hän ei suostunut luovuttamaan hökkeliään, joka oli suorastaan häpeäksi Naisten Aarreaitalle, ainoa paikka, joka tavaratalon hankkimalla laajalla alueella oli vielä vanhaa? Asia vainosi painajaisena Mouret'ta, ja olisipa joku muu tullut puhumaan hänelle Bourras'sta, niin ero olisi seurannut. Koppi olisi ollut potkaistava kumoon. Mitä hän sille taisi! Oli mahdotonta antaa tuon kurjan hökötyksen seistä siinä. Pois se täytyi raivata tavaratalon tieltä, kävipä tuolle hourailijalle miten tahansa! Mouret alkoi luetella Bourras'n talosta tarjoamiaan rahasummia. Sataantuhanteen frangiin hän oli nostanut. Eikö siinä kyllin! Hän ei ruvennut tinkimään, antoi mitä vaadittiin, mutta täytyihän toisellakin olla sen verran järkeä, että salli hänen lopettaa alkamansa työn. Tuliko kenellekään mieleen pysähdyttää rautatieveturia! Denise kuunteli silmät maahan luotuina, ja kaikki hänen vastaväitteensä perustuivat tunteisiin. Bourras oli niin vanha. Eikö voinut odottaa hänen kuolemaansa, eikä ruveta hätyyttämään. Mutta Mouret sanoi, ettei hän voinut enää peräytyä, sillä neuvosto oli tehnyt päätöksensä ja Bourdoncle oli saanut asian ajaakseen. Denise ei voinut sanoa siihen mitään, vaikka hänen kävi vanhusta sääliksi.