— En ole teille vihoissani, mutta ette tekään ole tähän aivan syytön.
— Meissä kummassakaan ei ollut miestä sellaisen taakan kantamiseen,
Gaujean vastasi. — Minä en ole paljon paremmassa asemassa kuin tekään.
Paarit nostettiin ylös. Loukkaantunut jaksoi vielä vastata:
— Tuskin paremmatkaan olisivat siihen kyenneet… Ymmärrän, että vanhat jarruttajat, sellaiset kuin Baudu ja Bourras, pysyvät itsepintaisesti vanhassa kiinni. Mutta me nuoret, jotka jo aloimme tottua uusiin oloihin, meidän olisi pitänyt tietää, että mikä on kuollut, se on kuollut.
Hänet vietiin pois. Rouva Robineau syleili Deniseä, ja hänen innokkaassa jäähyväissuutelossaan oli melkein iloa. Hän oli päässyt liikeasioista vapaaksi. Mennessään Denisen kanssa Gaujean otti vielä asian puheeksi ja myönsi, että Robineau oli oikeassa. Mieletöntä oli taistella Naisten Aarreaittaa vastaan. Hän kyllä puolestaan tiesi olevansa hukassa, jos häntä ei siellä otettu armoihin. Hän oli jo edellisenä iltana salaa tiedustellut Hutinilta, jonka piti tulla Lyoniin, mutta hänen ei juuri kannattanut toivoa. Hän koetti voittaa Denisen liittolaisekseen, sillä hän oli kuullut tämän vaikutusvallasta.
— Kunniani kautta, hullu minä olisin, jos rupeaisin enää tehtailijoiden asiaa ajamaan! Pilkan alaiseksi joutuisin, jos panisin toimeentuloni alttiiksi niiden hyväksi, jotka kilpailevat kuka halvemmalla kutoisi… Hyvä Jumala, niin se on kuin kerran sanoitte: tehdasliikkeen tulee edistyä kauppaliikkeen kanssa rinnan järjestämällä toimintansa ajanmukaiseksi ja keksimällä uusia toimintatapoja. Kaikki kyllä selviää, kun yleisö vain on tyytyväinen.
Denise naurahti.
— Menkää sanomaan herra Mouret'lle itselleen minkä nyt olette sanonut minulle. Hän ottaa teidät mielellään vastaan ja armahtaa varmaankin, jos tarjoatte hänelle centimenkin alennusta metriä kohti.
Tammikuussa rouva Baudu kuoli kirkkaana, aurinkoisena iltapäivänä. Viimeisenä kahtena viikkona hän ei enää ollut jaksanut mennä kaupan puolelle, jonne oli otettu apulaiseukko. Hän istui vuoteessaan pieluksien tukemana. Silmät vain elivät hänen verettömissä kasvoissaan ja katsoivat itsepintaisesti ikkunaa kohti, jonka uutimien läpi Naisten Aarreaitta kuulsi. Baudu, joka itsekään ei voinut irtaantua painajaisesta ja jota näiden katseiden epätoivoinen kiinteys vaivasi, tahtoi välillä vetää verhot eteen. Mutta rukoilevalla liikkeellä hänen vaimonsa pysähdytti hänen kätensä. Hän tahtoi nähdä hirviön aina viimeiseen asti. Nythän se oli vienyt häneltä kaikki, hänen talonsa, hänen lapsensa. Itsekin hän oli vähitellen tuntenut menehtyvänsä, sitä myöten kun Vanhalta Elbeufilta oli kadonnut ostajakunta, ja sinä päivänä, jolloin talon täytyi sulkea ovensa, hänkin tiesi kuolevansa. Kun hän tunsi kuoleman lähestyvän, hän pyysi miehensä avaamaan ikkunan kummankin puoliskon. Oli lauhkea ilma. Kirkas päivänpaiste kultasi Aarreaitan seinän, Vanha Elbeuf värisi varjossa. Rouva Baudun katse tuijotti jäykästi rehentelevään rakennukseen, jonka kirkkaiden ikkunoiden takana temmelsivät miljoonat. Hitaasti hänen silmänsä himmenivät.
Vielä kerran vararikkoisten saatto lähti liikkeelle. Siinä nähtiin Vanpouillen veljekset, joilta joulukuun maksut olivat puristaneet viimeisen mehun ja joilla ei enää ollut voimia tointua, Bédoré ja sisar, joka nojautui keppiinsä, niin huolien rasittamana, että hänen vatsatautinsa oli saanut vakavan käänteen. Deslignières, joka oli saanut lievän halvauksen, ja Piot ja Rivoire, jotka astelivat allapäin murtuneina miehinä. Pois jääneitä ei uskallettu mainitakaan, ei neiti Quinetteä eikä Tatinia eikä muitakaan haaksirikkoon joutuneita, vararikon virtaan hukkuneita, yhtä vähän kuin Robineautakaan, joka vuoteessaan poti taittunutta jalkaansa. Tulevista uhreista sitä vastoin keskusteltiin, niistä, joihin rutto vasta oli tarttumaisillaan. Hajuvesikauppias Grognet, hattuverhoilija rouva Chadeuil, tekokukkien kauppias Lacassagne ja jalkinekauppias Naud olivat vielä pystyssä, mutta heitä alkoivat jo puistattaa kuolettavan kuumeen oireet. Ruumisvaunujen takana Baudu astui nytkin teurastettavan härän jykevää astuntaa niinkuin oli astunut tyttärensäkin arkkua seuratessaan, ja ensimmäisten suruvaunujen perällä pilkistivät Bourras'n kiiluvat silmät tuuheiden kulmakarvojen alta.