Huolet painoivat Denisen mieltä. Hänen oli täytynyt panna Pépé kouluun ja juosta lisäksi vanhemman veljen asioita. Jeanin rakkaus sokerileipurin veljentyttäreen oli kehittynyt niin vakavaksi, että hän alkoi puuhata naimisiinmenoa, ja Denisen oli täytynyt luvata puhua hänen puolestaan. Ja sitten nuo kuolemantapaukset, jotka seurasivat toinen toistaan! Mouret oli tarjoutunut auttamaan onnettomuuteen joutuneita, ja Denise, joka tiesi, että hän pysyisi sanassaan, muistutti häntä lupauksesta eräänä aamuna kuultuaan että Bourras oli heitetty kadulle ja että Baudun puoti oli suljettava. Aamiaisen jälkeen hän lähti ulos toivoen, että ainakin näiden kahden kohtalo olisi lievennettävissä.
Hän tapasi Bourras'n seisomassa talonsa edessä Michodièrenkadulla. Hänet oli edellisenä iltana saatu häädetyksi nokkelan asianajajatempun kautta. Mouret oli saanut ostamiensa velkakirjojen nojalla Bourras'n julistetuksi vararikkoon, ja asiamiehen toimittamassa huutokaupassa hän oli ostanut viidestäsadasta frangista vuokrasopimuksen, niin että vanhuksen oli täytynyt luovuttaa viidestäsadasta se, mitä hän ei ollut suostunut myymään viidestätuhannesta. Poliisiin oli täytynyt turvautua, ennenkuin ukko saatiin kopistaan. Vaikka tavarat myytiin ja huoneet tyhjennettiin, vanhus ei hievahtanut nurkasta, missä hänellä oli vuoteensa, ja häntä ei raatsittu ajaa ulos. Vaikka työmiehet rupesivat hajoittamaan kattoa hänen päänsä päältä, vaikka murentuneet tiilet revittiin irti, laki särkyi ja seinät rusahtivat, hän pysyi järkähtämättä alallaan pirstaleiden keskellä. Poliisin tultua hän vihdoin lähti. Mutta seuraavana päivänä hän jo palasi käytävälle talonsa eteen vietettyään yön matkustajakodissa.
— Herra Bourras, Denise sanoi hiljaa.
Bourras ei kuullut, katsoi vain leimuavin silmin työmiehiä, jotka hajoittivat kuokillaan etusivua. Tyhjistä ikkuna-aukoista näkyivät nyt rakennuksen sisäosat, sen viheliäiset huoneet ja mustat porraskäytävät, jotka kaksi vuosisataa olivat olleet auringon valoa vailla.
— Kas, tekö siinä, hän sanoi huomattuaan Denisen. — Kaunista työtä konnat tekevät, vai mitä?
Denise ei osannut sanoa mitään, sillä vanhan asunnon surkeus vaikutti häneen masentavasti eikä hän voinut kääntää katsettaan vierivistä homehtuneista kivistä. Ylhäällä entisen huoneensa katon nurkassa hän erotti kynttilän liekillä mustin, epätasaisin kirjaimin kirjoitetun nimen Ernestine ja hän heltyi mielessään muistellessaan entisen kurjuutensa päiviä. Työmiehet olivat päättäneet työtä jouduttaakseen kaataa kokonaisen seinän yht'aikaa ja alkoivat sentähden purkaa sitä alhaalta. Se horjui.
— Jospa se kaatuisi heidän päällensä, ukko kuiskasi vihaisesti.
Kuului hirveä ryminä. Työmiehet pakenivat pelästyneinä. Seinän kaatuessa koko rakennus luhistui. Se oli ollut niin täynnä halkeamia, että vähäinen sysäys riitti luhistamaan sen kokonaan. Yksikään seinä ei jäänyt pystyyn. Tuon muinaisjäännöksen lian hapattamat ja talvisateiden pehmittämät seinät olivat romahtaneet jättämättä muuta näkyvää jälkeä kuin maan tasalle hajonneen sekavan soraläjän.
— Jumala armahtakoon! huusi vanhus.
Hän ei olisi ikinä uskonut, että talo häviäisi niin nopeasti, ja suu auki hän tuijotti tyhjänä ammottavaa aukkoa. Aarreaittaa häpäisevä käsnä oli kadonnut sen kyljestä. Hyttynen oli saanut surmansa, maassa matelevien vastarinta oli voitettu, ja alue oli kokonaan Aarreaitan huostassa. Joukoittain väkeä keräytyi katselemaan, ja he keskustelivat työmiesten kanssa, jotka haukuskelivat vanhoja, ihmisten päälle kaatuvia taloja.