— Herra Bourras, Denise sanoi koettaen uudestaan vetää vanhuksen syrjään, — ei teitä hylätä. Kyllä teidän tarpeistanne pidetään huolta…
Ukko ojentautui suoraksi.
— Ei minulla mitään tarpeita ole… Tuoltahan teidät lähetettiin, vai mitä? No niin, sanokaa heille, että isä Bourras osaa vielä tehdä työtä ja että hän saa työtä mistä vain haluaa… Mukava tapa murhaajan olla armelias uhrilleen!
Denise rukoili silloin ristissä käsin:
— Pyydän teitä, herra Bourras, suostukaa toki ottamaan apua vastaan!
Ettehän tahdo tuottaa pahaa mieltä minulle.
Mutta ukko ravisti parrakasta päätään.
— En huoli avustanne! Tähän tämä nyt päättyy ja hyvää yötä… Eläkööt nuoret onnellisina älköötkä estäkö vanhuksia menemästä sinne minne heidän mielensä tekee eikä ajattelemasta oman päänsä mukaan.
Hän loi viimeisen silmäyksen soraläjään ja sitten hän meni horjuen pois. Denise näki hänen selkänsä loittonevan katukäytävän tungokseen. Sitten selkä katosi Gaillonin aukion kulmassa.
Hetken aikaa Denise seisoi liikkumattomana paikallaan. Sitten hän kääntyi ja meni setänsä luo. Verkakauppias oli yksin Vanhan Elbeufin pimeässä puodissa. Apulaiseukko tuli vain iltaisin ja aamuisin keittämään ruokaa ja panemaan luukut ikkunoihin. Ukkoa ei häirinnyt tuntikausiin kukaan, ja jos joku ostaja vielä uskalsi tulla kauppaan, niin Baudu näytti aivan säikähtyneeltä eikä löytänyt etsimäänsä. Hiljaisuuden ja hämärän keskellä hän asteli pysähtymättä edestakaisin raskasta surusaattoastuntaansa, milloin ei kuohahtavan surunsa pakosta yltynyt kiivaampaan kävelyyn.
— Voitteko nyt paremmin, setä? kysyi Denise.