Baudu pysähtyi hetkeksi; sitten hän lähti taas liikkeelle.
— Hyvin minä voin, sangen hyvin. Kiitos!
Denise olisi tahtonut sanoa jotakin, josta vanhuksella olisi ollut iloa, mutta ei keksinyt mitään.
— Te kai kuulitte tuon ryminän. Talo on maassa, hän sanoi.
— Niin todellakin, se kai se oli, Baudu mutisi hämmästyneen näköisenä… — Oikein maata tärisytti. Tänä aamuna kun näin heidät purkamassa talon kattoa, suljin ikkunani.
Hän teki välinpitämättömän liikkeen ikäänkuin sanoakseen, etteivät nuo asiat enää koskeneet häneen. Joka kerta kun hän palasi kassan eteen, hän katsoi tyhjää penkkiä, jonka samettipäällys oli kulunut, ensin hänen vaimonsa ja sitten hänen tyttärensä varttuessa. Kun hän loppumattomalla matkallaan joutui huoneen toiseen päähän, hänen silmänsä kiintyi varjoisan nurkan hyllyihin, missä muutamat verkapakat vielä kasvattivat hometta. Kolkko paikka oli kuin lesken koti, josta rakkaat ovat poistuneet; hänen kauppansa oli päättynyt häpeään; yksin hän sammuneen lietensä ääressä viihdytti kuollutta sydäntään ja sortunutta ylpeyttään. Hän kohotti katseensa pimeään kattoon, hän kuunteli hiljaisuutta, joka kantautui pienen ruokasalin hämärästä, tuosta kotoisesta nurkasta, jonka ummehtunut ilmakin oli häntä ennen miellyttänyt. Hiiskaustakaan ei enää kuulunut tässä autiossa asunnossa. Hänen omat säännölliset ja painavat askeleensa vain kaikuivat kumeasti ikäänkuin hän olisi astunut kuolleen rakkautensa haudalla. Vihdoin Denise otti asiansa puheeksi.
— Kuulkaahan, setä, ettehän te voi jäädä tänne. Teidän on nyt vihdoinkin tehtävä päätös.
Keskeyttämättä kulkuaan Baudu vastasi:
— Tietysti, mutta mitä minun on päätettävä? Olen koettanut jatkaa liikettä, mutta ei ole tullut ostajia… Hyvä Jumala, puoti kai on suljettava ja minun lähdettävä!
Denise tiesi, ettei vararikkoa tarvinnut pelätä. Velkojat olivat sopineet keskenään ja päättäneet jättää vanhuksen rauhaan. Mutta velat maksettuaan ei Baudulla ollut minne mennä.