— Hänen vaimonsa syö nyt erään setänsä rahoja, kunnon vanhuksen, joka leskimieheksi jouduttuaan on muuttanut hänen luokseen asumaan… Täällä kai hänkin on. Luultavasti tapaamme hänet vielä.
Sisässä rouvia odotti yllätys. Heidän edessään leviävät myymälät olivat todellakin maailman suurimmat niinkuin mainoslehdissä sanottiin. Keskusgalleria kulki talon päästä päähän, Dix-Décembrenkadulta Neuve-Saint-Augustininkadulle, ja sen kummallakin puolella Monsignyn- ja Michodièrenkadun galleriat kulkivat nekin läpi talon. Siellä täällä gallerioiden risteyksissä aukeni halleja kierreportaiden ja riippusiltojen alla. Järjestys ei ollut enää sama kuin ennen. Huokeahintaiset tavarat olivat nyt Dix-Décembrenkadun puolella, silkkiosasto oli keskellä ja käsineosasto Saint-Augustinin hallin perällä. Pääsisäänkäytävän portaikosta näki nytkin vuodevaateosaston, joka oli muutettu toisen kerroksen toiseen päähän. Osastoja oli nyt viisikymmentä. Niistä muutamat olivat aivan uusia ja vasta avatut, toiset olivat käyneet niin tärkeiksi, että ne oli täytynyt jakaa kahtia myynnin helpottamiseksi. Liikkeen laajetessa henkilökuntaakin oli täytynyt suuresti lisätä, niin että virkailijoita oli nyt kolmetuhattaneljäkymmentäviisi.
Rouvia hämmästytti valkotavaroiden mahtava näyttely. Heidän ympärillään avautui eteishalli kirkkaine peileineen ja mosaiikkilattioineen, jossa huokeahintaisten tavaroiden myynti pidätti ahnaita joukkoja. Hallista lähtivät galleriat häikäisevän valkeina tarjoten silmälle talvisen maiseman auringossa kimaltelevia kinoksia. Valkeus oli täällä sama kuin näyteikkunoissakin, mutta hehkuvassa hohteessaan vielä mahtavampi. Kirkkaus tuntui ensi hetkessä niin valtavalta, ettei silmä kyennyt erottamaan yksityiskohtia. Mutta vähitellen siihen tottui. Vasemmalla Monsignyn galleria kohotti kattoa kohti sertinki- ja palttinakukkulansa, lakana-, pyyheliina- ja nenäliinavuorensa. Oikealla, Michodièren galleriassa trikootavaroiden ja villatavaroiden helmiäiskiiltoiset rakennukset viekoittelivat luokseen. Mutta valon valkeudessa kylpi etenkin keskusgalleria nauhoineen, huiveineen, silkkeineen ja käsineineen. Kuohuvat musliinikiehkurat kiersivät patsaita sidottuina silkkikankailla; portaiden käsipuut olivat valkeaan verhotut, ja tuo kierrellen kohoava valkeus levisi siipinä, tiivistyi ja katosi niinkuin pilvissä liitelevä joutsenparvi. Ilmassakin risteili kattoholvista riippuvia valkeita harsoja ja kaistaleita; ne liitelivät kuin kepeät untuvat ja tuprusivat kuin lumihiutaleet. Valkeita peittoja liehui lippuina, pitsien valkoperhoset lentelivät suurissa parvissa, kuvastuivat kuin hämähäkin verkot kesäistä taivasta vasten ja täyttivät ilman valkealla hengityksellään.
Ihmeiden ihme tässä valkeuden temppelissä oli valonpalvonnan alttari suuressa hallissa silkkiosaston yläpuolella. Siellä kuvastui itämaismallisten hohtoharsojen ja hopeakirjosilkkien taustaa vasten lasikatosta riippuva kepeänä huojuva teltta, joka oli rakennettu läpikuultavista verhoista ja lainehtivista pitsi-, harso- ja musliinikankaista. Se muistutti tabernaakkelia. Suurena uutimien verhoamana vuoteena se keinui, satujen suunnattomana morsiusvuoteena, joka neitseellisessä puhtaudessaan odotti valkeaa prinsessaansa, joka oli tuleva morsiushuntu päässä.
— Oh, oivallista! toistelivat rouvat. — Ennennäkemätöntä!
He eivät voineet kyllästyä tuohon taloa pyhittävän viehättävän valkeuden katselemiseen. Siinä Mouret oli tosiaankin tehnyt nerokkaimman keksintönsä. Näiden näennäisessä epäjärjestyksessä lainehtivien kankaiden sekasorrossa oli johtosointuna valkeus, jonka tuhannet vivahdukset syntyivät, hajosivat, yhtyivät ja sammuivat kuin sävelet suuren mestarin orkesteriteoksessa. Valkeutta joka paikassa, mutta yhä uutta valkeutta, kokonainen valkeuden väriasteikko, jonka vastakkain törmäävien ja toisiaan täydentävien vaiheiden tuloksena oli itse valon kirkkaus. Pumpulikankaiden ja palttinoiden laimeista vivahduksista, flanellien ja verhojen himmeistä häiveistä, samettien, silkkien, satiinien kiiltävistä pinnoista tuo kirkkaus heijastui liekehtien poimujen taitteissa, lehahtaen verhojen lennoissa, kepeästi huojuen musliinien, pitsien ja hohtoharsojen liepeissä, etenkin hohtoharsojen, joiden haihtuva hienous hälveni ilmaan jäykän itämaisen silkin hopeanhohtoisella pohjalla.
Valkeuden talo oli täynnä hehkuvaa elämää. Suuret joukot piirittivät hissejä, tarjoiluhuoneissa ja lukusalissa oli tungosta, kokonainen kansainvaellus tapahtui näissä talvisissa aloissa. Ihmiset näyttivät mustilta niinkuin jäällä luistelevien joukko. Välikerroksessa kuohuvasta taajasta väenpaljoudesta erotti naisten vilkkaita ja ihastuksesta loistavia kasvoja. Siltoja ja portaita pitkin kapusi lukematon joukko pieniä, mustina kuvastuvia ihmisolentoja ikäänkuin eksyneinä lumenpeittämien huippujen keskellä. Ja talvisesta asusta huolimatta vallitsi joka paikassa hämmästyttävä elämän tuntu. Mahtava äänien kohina muistutti jäälohkareita kuljettavan virran pauhinaa. Ja valkotavara-alppien kukkuloille katon runsaat kultaukset ja kultatäplikkäät ikkunat ja ruusukkeet heittivät kirkasta päivänpaistetta.
— Kas niin, rouva de Boves sanoi, — täytyyhän tästä kumminkin lähteä liikkeelle. Eihän tähän voi iäksi jäädä.
Koko ajan, aina siitä lähtien kun hän oli astunut ovesta sisään, järjestyksenvalvoja Jouve oli pitänyt häntä silmällä. Kääntyessään rouva de Boves kohtasi hänen katseensa. Kun hän lähti liikkeelle Jouve seurasi häntä jonkin matkan päässä hänen takanaan, välinpitämättömästi, ikäänkuin sattumalta.
— Malttakaapa, rouva Guibal sanoi, pysähtyen ensimmäisen kassan eteen, — näppärä keksintö tosiaankin tuo kukkavihkojen lahjoittaminen.