He olivat olleet naimisissa kuukauden ja viettäneet kolme viikkoa Etelä-Ranskassa. Loma-aikansa loputtua Paul oli jälleen astunut virkaansa. Nuori rouva oli lihonut ja muistutti jo vartaloltaan äitiään, kasvot olivat höllät ja pöhöttyneet niinkuin tälläkin.
— Rouva Desforges tulee tuolta! huudahti kreivitär, joka yhä katsoi saapuvia vaunuja.
— Olisiko mahdollista! kuiskasi rouva Guibal… — Kaikkien näiden juttujen jälkeen… Hän kai vielä suree Neljän Vuodenajan tulipaloa.
Mutta Henriette se oli. Hän huomasi tuttavansa ja lähestyi heitä huolettoman ja iloisen näköisenä liikkuen vapaasti ja luontevasti, niinkuin hän ei olisi tiennyt juoruista mitään.
— Hyvä Jumala, tahdoin nähdä omilla silmilläni! Varminta se on, vai mitä? Me olemme yhä herra Mouret'n kanssa hyviä ystäviä, vaikka hän kuuluu kovasti suuttuneen, kun rupesin suosimaan tuota uutta taloa. Yhtä asiaa vain en voi antaa hänelle anteeksi, avioliittoja, tiedättehän. Hänen ansiotaan oli, että suosikkini, neiti de Fontenailles, meni tuolle Josephille.
— Mitä, tottako siitä tuli! rouva de Boves huudahti.
— Kauheata!
— Tuli kyllä, Henriette vastasi. — Meitä loukatakseen hän sen teki ikäänkuin sanoakseen, etteivät meidän tyttäremme muuhun kelpaa kuin naimisiin hänen renkiensä kanssa.
Henriette kiivastui puhuessaan. Kaikki neljä jäivät jalkakäytävälle keskelle tungosta. Vähitellen virta kumminkin tempasi heidätkin mukanaan vieden heidät ovesta sisään melkein heidän huomaamattaan. Korottaen ääntään he jatkoivat keskusteluaan puhellen nyt rouva Martysta. Kerrottiin, että herra Marty oli myrskyisen perhekohtauksen jälkeen menettänyt järkensä ja että hän nyt sairasti suuruudenhulluutta kuvitellen omistavansa kaiken maailman rikkaudet, aarrevarastot ja kultakaivokset.
— Mies parka, sanoi rouva Guibal. — Aina minua säälitti tuo laiha koulumestari kuluneessa takissaan. Entä hänen vaimonsa?