Varsinkin houkutteli yleisöä Naisten Aarreaitan näyttelyyn eräs onnettomuus, josta Pariisissa puhuttiin kiihkeästi, tulipalo, joka oli hävittänyt Neljän Vuodenajan tavaratalon, Bouthemont'in kolme viikkoa aikaisemmin Oopperan lähelle avaaman liikkeen. Sanomalehdet selostivat sitä yksityiskohtaisesti, kertoivat miten tulipalo oli yöllä aiheutunut kaasuräjähdyksestä, miten myyjättäret kauhistuneina olivat paenneet paitasillaan kadulle ja miten Bouthemont oli osoittanut sankarillisuutta pelastamalla palavasta talosta viisi naista. Kumminkin yleisö jo alkoi rauhoittua, sillä tiedettiin, että talo oli vakuutettu ja että Bouthemont oli saanut täyden korvauksen tulen hävittämästä omaisuudestaan. Mainokseksi se vain hänelle koitui. Mutta tulipalo oli saattanut nämä yhteiskunnalle yhä tärkeämmiksi käyneet suurmyymälät yleiseksi puheenaiheeksi ja herättänyt uteliaisuutta yleisössä, joka nyt kilvan riensi Naisten Aarreaitan juhlaa ihailemaan. Oli tuo Mouret sentään koko miekkonen. Pariisi kokonaisuudessaan kantoi suitsutusta tälle onnen suosikille, jolta tuli oli hävittänyt kilpailijan, ja laskettiin jo paljonko hänellä oli hyötyä kilpailijaliikkeen pakollisesta sulkemisesta. Jos hän oli horjunut, niin vakavana hän nyt ainakin seisoi. Hetken Mouret'ta tosin oli vaivannut levottomuus, kun hän oli huomannut tehneensä naisen vihollisekseen, rouva Desforges'in, jota hänen tuli osaksi kiittää onnestaan. Myös paroni Hartmannin menettely, kun hän oli kiinnittänyt rahojaan molempiin yrityksiin, oli hermostuttanut häntä. Lopuksi häntä oli suututtanut Bouthemont'in nerokas temppu, joka oli jäänyt häneltä itseltään keksimättä. Bouthemont oli näet tahtonut pyhittää toimintansa luettamalla siunauksen tavaratalossaan; Madeleinen esipappi oli papistonsa seuraamana kiertänyt juhlakulussa talon siirtyen silkkiosastolta hansikasosastoon ja rukoillen taivaasta siunausta kaikille naisten vaatteille. Tosin siunaus ei ollut varjellut näitä tulelta, mutta toimituksen vaikutus hienon maailman naisiin oli ollut niin valtava, että se oli mainostamiseen kulutetun miljoonan arvoinen. Menestykseksi osoittautunut siunaaminen ei antanut Mouret'lle rauhaa ja hän ajatteli jo arkkipiispaa.
Oven yläpuolella oleva kello löi kolme. Iltapäivän kauppa eli kuumeisimmillaan, ja lähes satatuhatta asiakasta hikoili hallien ja gallerioiden tukahduttavassa lämmössä. Ulkona vaunujen jono ulottui Dix-Décembrenkadun päästä päähän. Siinä oli sekaisin ajurinrattaita ja yksityisvaunuja. Kuskit liikkuivat vaunujen keskellä, hevoset huitoivat hännällään ja hirnuivat pudistellen auringossa kimmeltäviä suitsiaan. Ne siirtyivät itsestään lähemmäksi toisiaan ikäänkuin tehdäkseen tilaa jatkuvasti saapuville uusille vaunuille. Jalankulkijat heittäytyivät henkensä kaupalla tungokseen kadun yli kulkiessaan, ja niin kauas kuin silmä kantoi suoraa ja leveää katua olivat käytävät mustanaan väkeä. Mahtava kohina syntyi valkeiden talojen välissä liikkuvasta ihmisvirrasta.
Erään näyteikkunan edessä rouva de Boves tyttärineen ja rouva Guibal katselivat puolivalmiiden pukujen näyttelyä.
— Voi, katsokaapa noita palttinapukuja, jotka eivät maksa kuin yhdeksäntoista frangia seitsemänkymmentäviisi! sanoi rouva de Boves.
Puvut olivat kukin omassa nelikulmaisessa pahvirasiassaan silkkinauhoilla sidottuina ja taitettuina niin, että siniset ja punaiset koristekirjailut tulivat näkyviin. Jokaisen rasian nurkassa oli piirros, jossa puku nähtiin valmiina ruhtinaallisen komean kaunottaren yllä.
— Nuoko? kuiskasi rouva Guibal. — Ne eivät ole minkään arvoisia.
Paljaita riepuja vain, kun purkaa rasiasta.
Rouvat olivat solmineet ystävyyden, sen jälkeen kun luuvalokohtaukset olivat kytkeneet herra de Boves'in hänen nojatuoliinsa. Koska hänen suhteensa rouva Guibaliin ei ollut autettavissa, oli rouva de Boves'in mielestä parempi, että he tapasivat toisiaan kotona, sillä siten hän sai tilaisuuden parantaa omia raha-asioitaan varastamalla miehensä kukkarosta, ja herra de Boves, jolla itsellään oli paha omatunto, ei ollut näistä näpistelyistä tietävinäänkään.
— No niin, parasta on mennä sisään, rouva Guibal sanoi. — Onhan näyttelyssä käytävä… Ja eikö teidän pitänyt tavata siellä vävynne?
Rouva de Boves katseli niin hartaana vaunuja, jotka saapuivat pitkässä jonossa laskien toinen toisensa jälkeen uusia ihmisiä jalkakäytävälle, ettei muistanut vastata.
— Pitihän meidän, sanoi Blanche vihdoin veltolla äänellä. — Paul sanoi tulevansa neljältä hakemaan meidät lukusalista tullessaan virastosta.