Mouret oli ääneti. Sitten hän huomautti:
— Nuorempi on kasvanut paljon. Muistan nähneeni hänet eräänä iltana teidän seurassanne Tuileries'n puistossa.
Hänen puheensa oli hitaampaa ja hänen äänessään oli kevyt värähdys hänen sanoessaan tämän. Denise kumartui itku kurkussa muka korjatakseen Pépén vyötä. Veljet olivat punastuneet ja katsoivat hymyillen johtajaa.
— Teidän näköisenne he ovat, Mouret jatkoi.
— Eivät toki! huudahti Denise. — Paljon kauniimpia he ovat.
Kuinka paljon hän heistä pitikään! Mouret katseli vielä vähän aikaa heitä ikäänkuin verratakseen heitä toisiinsa. Mutta hänen voimansa olivat lopussa ja hän kääntyi mennäkseen. Sitten hän äkkiä palasi kuiskatakseen Deniselle:
— Pistäytykää myynnin loputtua työhuoneeseeni. Haluan puhua kanssanne ennenkuin lähdette.
Tämän sanottuaan hän todella jatkoi tarkastusmatkaansa. Taistelu alkoi hänessä uudestaan, häntä hermostutti jo, että oli pyytänyt Deniseä tulemaan. Mikä hänen päähänsä oli mennytkään kun hän oli nähnyt tytön veljiensä kanssa! Mieletöntä se oli, sillä eihän hän enää jaksanut tehdä päätöstä eikä edes tiennyt mitä tahtoikaan. No niin. Sopihan sanoa jäähyväiset, ja sillä siitä pääsi. Hän liittyi jälleen Bourdoncleen, joka näytti jonkin verran rauhoittuneen, mutta joka kumminkin vähän väliä heitti häneen tutkivia silmäyksiä.
Denise oli palannut rouva Bourdelais'n luo.
— Sopiiko päällystakki? hän kysyi.