Kukaan ei lisännyt siihen mitään. Vähän aikaa vaiti oltuaan Favier jatkoi:
— Oma asiansa on… Kenellä tässä olisi aikaa pitää huolta kaikkien ostajien asioista.
Hutin näytti miettivältä. Hän oli edellisenä iltana joutunut johtokunnan kanssa riitaan, ja hän tiesi, että hänen tuomionsa oli langetettu. Hänet aiottiin erottaa myyntinäyttelyn jälkeen. Jo aikoja sitten hän oli tuntenut horjuvansa. Viimeisen inventoimisen jälkeen häntä oli nuhdeltu siitä, ettei hän ollut saavuttanut edeltä määrättyä tulosta. Mutta syy ei ollut siinä. Koko osasto oli vähitellen työntänyt hänet ulos totellen olemassaolon taistelun lakia, joka määräsi alempiarvoisten sodan ylempiään vastaan ja jonka perustukselle talo oli toimintansa rakentanut. Favier'n kavala myyräntyö oli tuottanut hedelmää. Johtajan paikka oli luvattu jo hänelle. Hutin tiesi sen, mutta hän ei silti vihannut vanhaa toveriaan. Päinvastoin hän kohteli melkein kunnioittavasti tätä kylmäveristä miestä, joka oltuaan aina nöyrä ja kuuliainen, kun Bouthemontin ja Robineaun kumoamisesta oli ollut kysymys, oli nyt osoittanut niin suurta tarmoa oman asiansa ajamisessa.
— Niin, jatkoi Favier, — tiedätte kai, ettei hän lähdekään. Hänet on nähty isännän kanssa puhelemassa… Siinä menetin samppanjapullon.
Hän puhui Denisestä. Yhä lisääntyvästä ostajatulvasta huolimatta asia oli kaikkien suussa, ja silkkiosasto varsinkin oli kuohuksissaan, sillä siellä oli lyöty suuria vetoja.
— Hitto vieköön! tiuskaisi Hutin kuin unesta heräten. — Hullu olin kun annoin hänen mennä… Nyt olisin koko pohatta!
Ajattelematon tunnustus sai hänet punastumaan, kun hän näki Favier'n nauravan. Tehdäkseen sanansa tyhjiksi hänkin oli nauravinaan, väittäen että Denise oli panetellut häntä johtokunnalle. Mutta hänen teki mieli purkaa vihaansa jonnekin ja nähdessään, etteivät myyjät jaksaneet hallita ostajakunnan hyökkäyksiä, hän kiivastui heille. Samassa hän huomasi rouva Desforges'in, joka kulki hitaasti osaston poikki rouva Guibalin seurassa, ja hän veti jälleen suunsa hymyyn.
— Ettekö tarvitse mitään tänään, hyvä rouva? hän sanoi.
— En, kiitos, vastasi Henriette. — Kävelen vain huvikseni. Olen tullut katsomaan.
Mutta saatuaan hänet pysähtymään Hutin alkoi hiljaa puhella. Hänen mieleensä oli äkkiä johtunut uusi ajatus, ja päästäkseen tarkoitustensa perille hän vuorotellen imarteli rouva Desforges'ia ja panetteli taloa. Hän oli kyllästynyt nykyisiin oloihin. Sellainen epäjärjestys täällä vallitsi, että mieluummin erosi kuin rupesi sitä kestämään. Henriette kuunteli ihastuneena. Luullen tekevänsä Aarreaitalle vahinkoa houkuttelemalla silkkiosaston johtajan sen palveluksesta hän tarjoutui puhumaan hänen puolestaan Bouthemont'ille ja hankkimaan hänelle vastaavan paikan Neljässä Vuodenajassa, kun tämä jälleen pystyi jatkamaan toimintaansa. Asiasta päätettiin kuiskaten, sillä aikaa kun rouva Guibal katseli näyttelyä.