— Saanko antaa teille orvokkivihkon, Hutin jatkoi ääneen osoittaen pöydällä olevaa paria kolmea kaupantekiäisvihkoa, jotka hän oli hankkinut kassasta tuttavilleen annettaviksi.
— Ei kiitos! huudahti Henriette peräytyen. — Minä en tahdo olla häissä mukana.
Sutkaus nauratti heitä kumpaakin, ja he erosivat hymyillen merkitsevästi toisilleen.
Kun rouva Desforges lähti etsimään rouva Guibalia, hän huomasi äkkiä hämmästyksekseen edessään rouva Martyn. Tämä oli tyttärensä Valentinen kanssa jo parin tunnin ajan kiertänyt tavarataloa tavallisen ostokiihkonsa vallassa ja kuten aina menettänyt lopuksi tasapainonsa ja tajuntansa. Hän oli käynyt huonekaluosastolla, josta näytteillä olevat valkeat huonekalut ja valkealla telttakankaalla verhotut seinät muodostivat nuoren tytön huoneen, lyhyttavaraosastolla ja punontateososastolla, joka oli koristeltu valkeilla ripsuilla ja monimutkaisiksi kuvioiksi järjestetyillä nappi- ja neula-asetelmilla, ja trikootavaraosastolla, jossa Naisten Aarreaitan nimi oli rakennettu valkeista sukista kolmen metrin korkuisilla kirjaimilla punaisista sukista muodostetulle taustalle. Mutta varsinkin rouva Marty oli vastaperustettujen osastojen innokas ihailija. Hän oli viettänyt kokonaisen tunnin muotitavaraosastolla, joka oli sijoitettu uuteen halliin ensimmäiseen kerrokseen, tyhjennyttänyt kaapit ja koettanut itselleen ja tyttärelleen kaikki hatut, reunalliset ja reunattomat, kapotit ja baretit. Hän oli hyökännyt vasta-avatulle jalkineosastolle, joka oli solmio-osaston takana alakerran gallerian perällä, ja siellä hän oli penkonut lasiset näytekaapit ylösalaisin ja ihaillut untuvareunaisia, korkeakantaisia silkkitohveleita ja valkeita, korkeakantaisia silkkikenkiä, jotka olivat herättäneet hänessä sairaalloisen himon.
— Voi ystäväni, hän huokasi, — mikä erinomainen hattuvalikoima. Olen valinnut itselleni kapotin ja tyttärelleni toisen… Ja heidän jalkineensa! Verrattomia, vai mitä, Valentine?
— Erinomaisia, tyttö vastasi täysikasvuisen naisen varmuudella. — Heillä on kenkiä kahteenkymmeneen frangiin viiteenkymmeneen, oikein hyviä.
Apulainen seurasi heitä vetäen perässään tuolia, joka oli kuormitettu tavaroilla.
— Kuinka herra Marty jaksaa? rouva Desforges kysyi.
— Hyvin, mikäli minä tiedän, rouva Marty vastasi säikähtäen toisen ilkeätä kysymystä, joka niin odottamatta tuli keskelle hänen innostustaan. — Siellä hän yhä on. Setäni aikoi käydä tänään hänen luonaan.
Mutta samassa hän keskeytti ja huudahti aivan haltioissaan: