Mutta Bourdoncle oli jo muuta tekemässä. Jouven raportin johdosta hän päätti erottaa Delochen palveluksesta. Myyjä oli typerä eikä osannut pitää varkaita silmällä. Hän ei koskaan oppisi hallitsemaan ostajakuntaa. Rouva de Boves toisti kysymyksensä ja saatuaan luvan lähteä hän heitti Bourdoncleen ja Jouveen murhaavan katseen. Karkeiden sanojen tulvasta, joka pyrki kohoamaan hänen huulilleen, hän valitsi yhden, murhenäytelmien sanavarastosta lainatun ja sinkosi sen painokkaasti:
— Kurjat! hän tiuskaisi paiskaten oven mennessään.
Blanche oli odottanut koko ajan ovella. Koska hän ei tiennyt mitä sen takana tapahtui ja näki Jouven ja myyjättärien kulkevan edestakaisin, hän joutui aivan suunniltaan ja rupesi ajattelemaan santarmeja, käräjiä ja vankilaa. Samassa hän näki hämmästyksekseen Vallagnoscin tulevan, miehensä, jota hän ei vielä oikein uskaltanut sinutellakaan, oltuaan vain kuukauden naimisissa. Tämä rupesi kyselemään häneltä hänen kalpeuttaan ihmetellen:
— Missä on äitisi?… Oletko eksynyt hänestä? Etkö osaa vastata!
Pelkäätkö jotain.
Blanche ei keksinyt hädissään kunnollista valettakaan, vaan kertoi kaikki kuiskaten:
— Äiti … äiti… Hän varasti…
— Mitä, varasti?
Mutta lopulta hän ymmärsi, ettei ollut kysymys leikistä. Hänen vaimonsa kalpeat, pelosta värähtelevät kasvot ilmaisivat sen.
— Hän pisti pitsejä hihaansa, noin … jatkoi Blanche sopertaen.
— Näitkö siis sen! Ja katsoit vain! Vallagnosc kuiskasi kauhistuen, kun ymmärsi, että Blanchekin oli ollut rikokseen osallinen.