Heidän täytyi vaieta, sillä ihmiset alkoivat jo kääntyä katsomaan heitä.
Tuskainen epäröiminen sai Vallagnoscin hetkeksi liikkumattomaksi. Sitten hän teki päätöksensä ja aikoi avata oven mennäkseen Bourdonclen puheille, kun huomasi Mouret'n, joka kulki gallerian poikki. Hän muutti mieltään ja käskien vaimonsa odottaa tarttui vanhan toverinsa käteen ja kertoi hajanaisin sanoin hänelle tapahtuman. Mouret vei hänet kiireesti työhuoneeseensa rauhoittaen häntä mahdollisten seurauksien suhteen. Hän vakuutti Vallagnoscille, ettei tämän ollut tarpeellista sekaantua itse asiaan, ja selitti miten tällaisissa tapauksissa meneteltiin ihmettelemättä vähääkään varkautta, ikäänkuin olisi sitä jo kauan ennustanut. Mutta Vallagnosc päästyään vangitsemisen pelosta ei voinut nähdä asiaa hänen kannaltaan. Hän oli heittäytynyt nojatuoliin, ja nyt, kun hän sai aikaa ajatella, hän rupesi valittamaan kohtalonsa kovuutta. Oliko mahdollista! Rosvojen perheeseen hän siis oli joutunutkin. Hän oli mennyt mielettömään avioliittoonsa yksinomaan ollakseen apelleen mieliksi. Hämmästyen hänen lapsellisen kiivasta mielenpurkaustaan Mouret katseli hänen itkuaan muistellen kuinka toveri oli ennen teeskennellyt pessimistin ivallista välinpitämättömyyttä maallisia rientoja kohtaan ja sanonut, että vain paheessa oli hiukan mielenkiintoa. Haihduttaakseen ystävänsä huolet Mouret rupesi laskemaan leikkiä saarnaten ystävälleen samaa välinpitämättömyyden oppia, jota tämä itse oli kertonut tunnustavansa. Vallagnosc suuttui. Hänen oli mahdotonta toteuttaa elämässään julistamiaan periaatteita, sillä hänen poroporvarillisesta kasvatuksesta pilaantunut luontonsa nousi voittamattomasti kapinaan tapojenturmelusta vastaan. Heti kun tämä kerskaileva epäilijä joutui itse inhimillisen kurjuuden kanssa tekemisiin, hän lakkasi nauramasta ja hänen kylmä ivansa laimeni. Kaikki oli inhottavaa! Hänen sukunsa kunnia oli tahraantunut iäksi, ja maailma tuntui laukeavan liitoksistaan.
— Kas niin, rauhoituhan toki, Mouret sanoi säälien. — Älä viitsi saarnata enää pessimismiä, koska siitä ei näy olevan sinulle lohdutusta. Mutta minun mielestäni sinun pitäisi mennä nyt tarjoamaan kätesi rouva de Boves'ille. Viisaampaa se olisi kaikin puolin kuin nostaa tästä meteli… En olisi, hitto vieköön, uskonut sinua noin herkäksi entiset mielipiteesi muistaen!
— Niin, Vallagnosc huudahti ajattelematta, — eihän se mitään, jos olisi muista kysymys!
Mutta hän nousi päättäen seurata toverinsa neuvoa. He palasivat yhdessä galleriaan, juuri kun rouva de Boves tuli ulos Bourdonclen huoneesta. Juhlallisesti kreivitär otti vastaan vävynsä tarjoaman käden, ja Mouret, joka kohteliaasti kumartaen tervehti häntä ohikulkiessaan, kuuli hänen sanovan:
— He pyysivät anteeksi. Kauheita tuollaiset erehdykset!
Blanche seurasi heitä kävellen heidän takanaan. He katosivat tungokseen.
Mouret lähti syviin mietteisiin vajonneena yksin eteenpäin. Hänelle alkoi käydä selväksi, että häntä kohdannut kosto oli täydellisesti oikeutettu. Voitollisen kiusaajan jalkoihin langennut ostajakunta, jonka hulluus puhkesi tällaisiin rikoksiin, oli saanut Denisestä kostajansa. Hän pysähtyi keskusportaiden ylimmälle askelmalle upottaen katseensa alhaalla kihisevään ostajalaumaan.
Kello oli jo lyönyt kuusi. Päivän kallistuessa iltaan galleriat olivat pimenneet vähitellen ja hallit verhoutuneet varjoihin. Hämärän keskellä syttyivät sähkölamppujen pallot valaen osastojen pohjukkoihin kirkkaan kuutamonsa. Niistä lähti silmiä sokaisevaa valkeutta, ja ne karkoittivat armottomasti varjot. Kun kaikki lamput paloivat, kohosi ihastuksen humina joukkojen keskeltä.
Valkotavaroiden näyttely tuli tässä valaistuksessa satumaisen ihanaksi. Suunnaton valkeuden tulva tuntui syttyvän tuleen ja muuttuvan valoksi, se heijastui Monsignyn gallerian palttinoissa ja musliineissa loistavana kuin itäisellä taivaalla päivänkoitteen ensimmäinen valojuova ja leimahti Michodièren gallerian punoksista ja nauhoista, napeista ja soljista, helmistä ja hopeoiduista pronssiesineistä päivänpaisteessa kylpevien kaukaisten vuorenhuippujen kirkkaudella. Mutta varsinkin oli valo valloillaan keskusgallerian liekehtivässä hohteessa, patsaita kiertävissä valkeissa harsoissa, portaita verhoavissa valkeissa kudonnaisissa, katossa liehuvissa valkeissa peitoissa, pitsien ilmassa parveilevissa valkoperhosissa. Unelmien tähtitaivaana se tuikki, paratiisin häikäisevää selkeyttä se kuvasi, valonruhtinattaren häissä riemuitsevaa paratiisia. Ja keskellä liehui silkkihallin teltta valkeine verhoineen, pitsikankaineen ja hohtoharsoineen kätkien valkeuteen satujen valkohipiäisen morsiamen.