Mouret katseli kansaansa, joka liikkui valkeuden keskellä. Se kuvastui mustana valon taustaa vasten. Ihmismeren pinta kohosi kuin huumeessa hyökyen myrskyisen myyntipäivän tyyntyessä. Ihmiset alkoivat poistua. Myyntipöydät hukkuivat jäännöskankaiden alle, kulta helisi kassojen raha-arkuissa ostajajoukkojen siirtyessä ovea kohti voimattomina, tyrkittyinä, tyydytettyään halunsa ja häveten huvituksiaan moisessa paikassa. He olivat kokonaan hänen, talon hallitsijan hallussa, he tottelivat häntä hurmaantuneina tavaroiden runsaudesta, huokeahintaisuusjärjestelmästä, palauttamismahdollisuudesta, mainostuksesta ja mieltä hivelevästä kohteliaisuudesta. Äiditkin olivat jo alistuneet hänen valtikkansa alle, hän hallitsi kaikkia itsevaltiaan karkeaotteisesti, joka oikkunsa mukaan voi tuhota kotien onnen ja rauhan. Hän oli luonut naisille uuden uskonnon ja pystyttänyt jumalalle temppelin, missä heidän sielunsa kirkot hylättyään viettivät joutoaikansa, rauhattomuuden ja tyhjyyden tunnit, jotka kirkonmenojen puutteessa olivat jääneet täyttämättä, ja tarjosivat suitsutusta kauneuden kuolemattomalle jumalalle. Jos Mouret olisi sulkenut heiltä ovensa, niin kadulla olisi noussut meteli, alttariltaan ja jumalanpalveluksestaan karkoitettujen kapina. Hän näki heidät myöhäisestä ajankohdasta huolimatta vieläkin samoamassa suunnattoman rautaverkon silmukoissa pitkin riippusiltoja ja kierreportaita. Rouva Marty tyttärineen korkeimmalle kiivenneenä vaelsi huonekalujen keskellä; lapsilaumansa pidättämä rouva Bourdelais kierteli alakerrassa voimatta riistäytyä korutavaraosastolta; rouva de Boves riippuen Vallagnoscin käsivarressa ja tyttärensä seuraamana kulki hiljalleen tavaratalon poikki uskaltaen vieläkin pysähtyä tiskien eteen ihailemaan kankaita. Mutta alhaalla tunkeilevasta taajasta joukosta, tuosta elämästä paisuvien ja haluista sykkivien povien merestä, jonka pinnalla orvokkivihkot keinuivat, Mouret ei nähnyt muuta kuin rouva Desforges'in, kun tämä rouva Guibalin seurassa viivytteli käsineosastolla ostamassa hänkin mustasukkaisesta vihastaan huolimatta. Ja viimeisen kerran Mouret tunsi olevansa heidän herransa, näki heidät matelemassa sähkövalossa jalkojensa juuressa, silmäili laumaansa, jolta oli saanut rikkautensa.
Hän lähti kulkemaan gallerioihin, niin täydellisesti ajatuksiensa vallassa, että heittäytyi pahimpaan tungokseen. Kun hän kohotti päätään, hän huomasi olevansa uudessa muotitavaraosastossa, jonka ikkunat olivat Dix-Décembrenkadulle. Hän pysähtyi ikkunaan katsomaan ostajajoukkojen poistumista. Laskeva aurinko kultasi valkeiden talojen kattoja, ja sinitaivas kalpeni viileän tuulen virkistämänä. Aarreaitan sähkölamput heittivät hämärtyvälle kadulle valoaan, joka siellä näytti kalpealta ja elottomalta kuin taivaanrannalle syttyvien tähtien tuike auringon laskiessa. Oopperan ja Pörssin suunnalla hukkui liikkumattomien vaunujen kolminkertainen jono varjoon; valjaat vain välähtelivät paikoin lyhdyn syttyessä ja sytyttäessä kipinän hopeoitujen kuolaimien pintaan. Yhtä mittaa kuului livreepukuisten palveluspoikien huutoja, ja vaunujen jonosta erosi silloin tällöin yhdet poistuakseen katua pitkin kavionkapseen kaikuessa. Jonot supistuivat pienemmiksi, kuudet ajoneuvot lähestyivät samaan aikaan, vaunujen ovet paiskattiin kiinni, ruoskat läjähtivät ja kävelijät juoksivat hätäisesti kadun poikki selvitäkseen pyörien tungoksesta. Tila väljeni sitä myöten kuin ostajakunta hajaantui kaupungin kaikille suunnille puhdistettuaan tavaratalon tyhjäksi. Mutta Aarreaitan katonharjat suurine kultaisine kirjaimineen ja ilmaan kohoavine lippuineen leimusivat vielä laskevan auringon tuleen sytyttäminä, ja tavaratalo näytti niin suunnattoman suurelta, että se muistutti mainoskuvien hirviötä, paperille kuvattua yhdyskuntarakennusta, joka nielaisi ympäristön talot ja litisti maan tasalle taivaanrannalla siintävät metsäiset kummut. Pariisin henki ja elämä tuntui rauhoittuvan ja lauhtuvan illan pimetessä, häilyi hiljaa hyväillen viimeisten katuja vierivien vaunujen rinnalla ja nukkui sitten yön pimeään.
Mouret seisoi yhä samassa paikassa, katse kaukana. Hänessä oli tapahtunut suuri muutos. Naisen voittaja, Pariisin kukistaja, tunsi keskellä voitonriemuaan sydämensä heikkenevän ja tahtonsa horjuvan, tunsi itse joutuvansa mahtavamman vallan alaiseksi. Hänessä heräsi mieletön halu heittää aseensa, luopua voitosta ja tunnustaa toisen herruutta ja osoittaa siinä samaa epäjohdonmukaisuutta kuin sotasankari, joka palattuaan voittajana taistelusta taipuu noudattamaan lapsen oikkua. Kuukausien kuluessa hän oli ponnistanut vastaan, tänä aamuna vielä hän oli vannonut tukahduttavansa rakkautensa, ja nyt, kun hän oli päässyt mahtavuutensa kukkulalle, hänen päätään huimasi ja hän luopui vastarinnasta tavoitellakseen epätoivoisesti sitä, mikä ennen oli näyttänyt hänestä mielettömyydeltä. Hänen hetkessä syntynyt päätöksensä oli jo seuraavassa hetkessä kasvanut niin lujaksi, ettei mikään tuntunut hänestä tärkeämmältä.
Illalla, kolmannen pöytäkunnan noustua aterioimasta, hän odotti työhuoneessaan. Väristen kuin nuori poika, jolla on voitto tai tappio kysymyksessä, hän käveli edestakaisin voimatta rauhoittua ja palasi alinomaa ovelle kuuntelemaan tavaratalosta kohoavia järjestämistyötä suorittavan henkilökunnan ääniä. Vähäisinkin askelten kopina sai hänet säpsähtämään. Kerran hän jo riensi ovelle vastaan.
Se oli Lhomme, joka lähestyi hitaasti tekemään tiliä päivän tuloksesta. Tänään oli keräytynyt niin paljon hopeaa ja kuparia ja kuorma oli niin painava, että hänen oli täytynyt ottaa avukseen kaksi kantajaa. Hänen takanaan Joseph ja eräs tämän tovereista kantoivat ähkien ja puhkien selässään suurta säkkiä; kassanhoitaja itse käveli ensimmäisenä kantaen paperi- ja kultarahoja, paperirahoja salkussa, kultarahoja kahdessa pussissa, jotka riippuivat hänen kaulassaan ja joiden painosta koko hänen ruumiinsa horjui. Hitaasti hän oli tullut tavaratalon poikki myyjien tervehtimänä. Käsine- ja silkkiosastot olivat tarjoutuneet nauraen auttamaan häntä, verka- ja villakangasosastot olivat katsoneet ahnaasti hautoen toivoa, että hän kompastuisi ja kylväisi kullan ympäri lattiaa. Ukon oli täytynyt nousta portaita ja kulkea pitkin riippusiltoja, kuljettaa ilmojen halki tämä rikkaus, jota myyjät nenä pystyssä ja suu auki hartaasti katselivat. Toisessa kerroksessa valmiiden vaatteiden, hajuvesien, pitsien ja huivien osastot olivat kumartaneet häntä niinkuin kirkossa uskovaiset kumartavat ehtoollisleipää. Kuhina lisääntyi ja kasvoi kultaista vasikkaa palvovan kansan mahtavaksi meluksi.
Mouret avasi oven, ja Lhomme astui sisälle kantajien seuraamana.
Hengästyneenä hän lepäsi hetken ja sanoi sitten kajahtavalla äänellä:
— Miljoonakaksisataaneljäkymmentäseitsemän frangia yhdeksänkymmentäviisi centimea.
Vihdoinkin oli siis päästy miljoonaan, yhdessä päivässä kerättyyn miljoonaan, josta Mouret oli kauan uneksinut. Mutta nyt hän ei tuntenut välittävänsä siitä. Hän teki vihaisen liikkeen ja sanoi odotuksissaan pettyneen miehen kärsimättömyydellä:
— Vai miljoona. Hyvä on, pankaa se tuohon.
Lhomme tiesi, että Mouret tahtoi mielellään tarkastaa tuottavimpien päivien rahatulokset, ennenkuin ne vietiin keskuskassaan. Hän laski kuormansa pöydälle. Säkit ja pussit täyttivät sen kokonaan rutistaen alleen paperit ja ollen vähällä kaataa mustepullon. Pakkauksista vierivät kullat, hopeat ja kuparit muodostivat suuren kasan, joka vasta ostajakunnan käsistä lähteneenä oli vielä eloa ja lämpöä täynnä.