Kassanhoitaja kääntyi loukkaantuneena isännän tylyydestä lähteäkseen, kun samassa Bourdoncle saapui iloisesti huutaen:
— Kas niin, tällä kertaa päästiin perille; miljoona on käsissämme!
Mutta huomatessaan Mouret'n kuumeisen levottomuuden hän ymmärsi mitä oli tekeillä ja vaikeni. Hänen silmissään välähti ilo, ja hetken aikaa vaiti oltuaan hän jatkoi:
— Olette siis päättänyt, eikö niin? Oikeassa olette. Olen samaa mieltä kuin tekin.
Mouret astui hänen eteensä ja ärjyi jyrisevällä myrskyisten päiviensä äänellä:
— Kuulkaahan, kunnon ystävä, olette liian hyvillänne… Luulette kai, että olen nyt mennyttä kalua, ja hiotte hampaitanne. Mutta älkää siihen luottako. Minua ei ole niinkään helppoa syödä.
Mouret oli siis arvannut. Hämmästyneenä tästä jyrkästä hyökkäyksestä
Bourdoncle änkytti:
— Mitä tarkoitatte? Laskette kai leikkiä. Ainahan minä olen ollut teidän innokas ihailijanne.
— Älkää valehdelko! Mouret huusi vielä kiivaammin. — Typeryyttä se oli, kun taikauskossamme pelkäsimme, että naimisiinmeno oli onnettaren karkoittamista. Onneksemme se on meille päinvastoin, terveydeksi ja tasapainoksi!… Niin kyllä, ystäväni, aion naida hänet, ja jos joku uskaltaa hiiskahtaakaan, heitän hänet ulos. Tekin, Bourdoncle, saatte kyllä käydä kassalla niinkuin muutkin.
Hän osoitti ovea, ja Bourdoncle lähti. Denise tuli häntä vastaan ovella. Bourdoncle tervehti syvään kumartaen ja katosi.