— Vihdoinkin tulitte! Mouret sanoi hiljaa.
Denise oli kalpea liikutuksesta. Hänen mielenahdistuksensa oli käynyt vieläkin tuskaisemmaksi Delochea kohdanneen onnettomuuden johdosta. Kuullessaan Delochen omasta suusta ikävän erottamisuutisen hän oli tarjoutunut puhumaan hänen puolestaan, mutta Deloche oli kieltänyt sanoen tahtovansa kadota onnellisten tieltä oltuaan heille vain kiusaksi. Silloin Denise oli itkusilmin sanonut hänelle hellästi säälivät jäähyväisensä niinkuin sisar veljelleen. Unhoon hän itsekin tahtoi joutua. Hänen täälläolonsa oli lopussa ja hänen voimansa alkoivat pettää. Sen verran häneltä vielä vaadittiin tahdonlujuutta, että jaksoi kestää eron. Jos hänellä oli rohkeutta tarpeeksi murskata sydämensä, niin tuokion kuluttua hän olisi vapaa menemään, pakenemaan kauas itkemään.
— Johtaja, te sanoitte tahtovanne tavata minut, hän sanoi tyynenä niinkuin aina. — Olisin sitä paitsi itsestänikin tullut kiittämään teitä kaikesta hyvyydestänne.
Huoneeseen astuessaan hän oli nähnyt kirjoituspöydälle lasketun rahojen paljouden, ja se loukkasi häntä. Rouva Hédouinin kuva tuntui katsovan heitä ikuista hymyään hymyillen.
— Yhäkö te siis pysytte lähtöpäätöksessänne? kysyi Mouret vapisevalla äänellä.
— Pysyn, herra. Pakosta.
Silloin Mouret tarttui hänen käteensä ja hänen hellyytensä puhkesi sanoiksi murtaen pitkäaikaisen tekokylmyyden sulut.
— Jos pyytäisin teitä vaimokseni, Denise, lähtisittekö silloin?
Mutta Denise oli vetänyt kätensä pois ja huudahti epätoivoisesti, ikäänkuin suuren tuskan vallassa:
— Oi, herra Mouret, pyydän teitä, älkää sanoko niin! Älkää lisätkö tuskiani! Jumala tietää, että juuri sentähden lähden, ettei sellainen onnettomuus tapahtuisi!