Hän jatkoi puolustuspuhettaan sopertaen hajanaisia sanoja. Hän oli kärsinyt tarpeeksi talon juoruissa. Vieläkö hänen piti omissa silmissään ja muiden silmissä näyttää kunniattomalta naiselta! Sekö vielä puuttui! Ei ikinä. Sellainen hulluus oli estettävä, ja hän pystyi estämään sen. Mouret kuunteli häntä tuskissaan toistamiseen toistaen:
— Tahdon sitä … tahdon sitä…
— Se on mahdotonta… Entä veljeni! Olen vannonut eläväni naimatonna.
En toki voi tuoda teille kahta lasta, vai mitä?
— Minäkin otan heidät veljikseni… Suostukaa, Denise!
— En, en, antakaa minun olla! Tuotatte minulle tuskaa.
Mouret tunsi voimiensa pettävän. Tämä viimeinen este teki hänet hulluksi. Eikö Denise siis näilläkään ehdoilla luopunut kiellostaan? Alhaalla tuhannet apulaiset häärivät kuninkaallisten rikkauksien keskellä, työn touhusta kohoava jyske särki hänen korviaan. Ja tuo rahojen paljous tuossa! Hän olisi tahtonut heittää sen kadulle.
— Menkää sitten, sanoi hän itkuun purskahtaen… — Menkää rakastettunne luo… Siinä on syy, eikö niin? Johan te olette sanonut sen minulle. Minun olisi pitänyt uskoa ja jättää teidät rauhaan.
Denise ei jaksanut kestää tällaista epätoivonpuuskausta. Hänen sydämensä suli, ja rajusti kuin lapsi hän heittäytyi Mouret'n kaulaan nyyhkyttäen hänkin ja kuiskaten:
— Oi, herra Mouret, teitähän minä rakastan!
Naisten Aarreaitan mahtava jyske oli kuin kaukaisten väkijoukkojen tervehdys. Rouva Hédouin hymyili heille. Mouret oli painunut kirjoituspöydälle istumaan keskelle rahakasoja, joita hän ei enää nähnyt. Hän ei päästänyt Deniseä sylistään, vaan painoi hänet hurjasti sydäntään vasten sanoen, että nyt tämä sai lähteä kuukaudeksi Valognes'iin, jottei henkilökunnalla olisi syytä panetteluun. Sitten hän lupasi tulla itse hakemaan morsiantaan taluttaakseen hänet kädestä valtakuntansa porteista sisään.