Hän ei tavallisesti millään tavalla sekaantunut uusien apulaisten ottoon, sillä osastojen johtajien oli yksin vastattava osastonsa väestä. Mutta naistuntijana hän tajusi tässä nuoressa tytössä piilevän sulouden ja lempeyden, josta tämä itsekin oli tietämätön. Entisen palveluspaikan hyvä maine oli tärkeää, ja usein hakijain kohtalo riippui siitä. Aurélie rouva jatkoi vähän ystävällisemmin:
— Ja miksi lähditte pois Cornaillen liikkeestä?
— Perhesyistä, Denise vastasi punastuen. — Vanhempani ovat kuolleet ja minun täytyy huolehtia veljistäni… Sitäpaitsi minulla on todistus…
Todistus oli mainio. Denise alkoi jälleen toivoa, kun uusi kysymys masensi hänet:
— Onko teillä pariisilaisia suosituksia?… Kenen luona asutte?
— Setäni luona, hän kuiskasi epäröiden nimen mainitsemista, sillä hän pelkäsi, ettei kilpailijan sukulaista tahdottu palvelukseen. — Setäni Baudun luona tuossa vastapäätä.
Taas Mouret puuttui puheeseen.
— Kuinka, oletteko Baudun veljentytär!… Bauduko teidät lähetti!
— Ei toki, herra!
Denise ei voinut olla nauramatta, niin hullunkuriselta ajatus hänestä tuntui. Nauru muutti hänen kasvonsa kokonaan. Hieno puna kohosi hänen poskilleen, ja hänen hiukan ison suunsa ilme kirkasti koko hänen olemuksensa. Hänen harmaisiin silmiinsä syttyi lempeä loiste, poskiin painui viehättävät hymykuopat, ja hiuksetkin tuntuivat lehahtavan lentoon raikkaan ja heleän naurun voimasta.