— Olkaa hyvä ja viekää se kassaan n:o 10, rouva Desforges'in laskuun.
Kun hän nousi lähteäkseen, hän huomasi vieressään rouva Martyn tyttärensä Valentinen seurassa. Valentine oli neljätoistavuotias, laiha ja reipas tyttö, joka vähääkään ujostelematta heitti tavaroihin naisen haluavia katseita.
— Tekö täällä, hyvä rouva?
— Kyllä vaan ja mikä tungos!
— No sanokaapa muuta! Aivanhan täällä tukehtuu. Tavaton menestys…
Oletteko nähnyt itämaisen salin?
— Kerrassaan suurenmoinen!
Keskellä tungosta, erilaista tavaraa tavoittelevan joukon jaloissa he kiittelivät ihmetellen mattonäyttelyn komeuksia. Sitten rouva Marty kertoi tarvitsevansa päällysvaatekangasta. Mutta hän ei tiennyt oikein minkälaista ja oli pyytänyt nähdäkseen villaista kappakangasta.
— Älä, äiti, Valentine kuiskasi, — se on liian jokapäiväistä.
— Tulkaa silkkiosastolle, sanoi rouva Desforges. — Mennään katsomaan sitä kuuluisaa paris-bonheuria.
Rouva Marty epäröi hetkisen. Hän pelkäsi kallista hintaa, sillä hän oli vannonut miehelleen olevansa järkevä. Jo tunnin ajan hän oli ostellut yhtä mittaa ja häntä seurasi jo kokonainen tavarakuorma. Mutta lopulta hän sanoi myyjälle, joka näytteli hänelle kappakankaita: