— En taida sittenkään välittää noista. Menen silkkiosastolle. Nuo kankaat eivät miellytä minua.
Kauppa-apulainen seurasi heitä kuormineen. Nyt oli silkkiosastokin tulvillaan. Varsinkin väkeä oli sisänäyttelyn edessä, jonka Hutin oli järjestänyt ja Mouret viimeistellyt painaen siihen mestarin leimansa. Hallin perällä lasikattoa kannattavan patsaan ympärillä kuohui kankaita mahtavana koskena, joka katosta asti vyörytti laineitaan lattiaan. Kirkasväriset satiinit ja sulavan heleät silkit vetivät aluksi huomion puoleensa. Sitten silmä takertui lähdeveden läpikuultaviin helmiäisvivahduksiin, kristallimaisen kirkkaaseen niilinvihreään, taivaanväriseen, ruusunpunaiseen ja tonavansiniseen. Hienona kuohuna vaahtoilivat ylimpänä kepeät harsokudokset, alempana mahtavina aaltoina herttuatarsilkit ja ihmesatiinit, maassa ikäänkuin altaassa raskaat kankaat, kuviolliset damastit, kulta- ja hopeakirjosilkit uinuivat keskellä syvää samettiuomaa, mistä mustat, valkeat ja kirjavat sametit taustanaan silkkiä ja satiinia väräjävine valonheijastuksineen levenivät liikkumattomaksi lammeksi kuvastaen pintaansa taivasta ja maata. Kalpeina himosta naiset kumartuivat katsomaan huimaavaa putousta, joka uhkasi temmata heidät mukanaan valtaviin pyörteihinsä ja jonka häikäisevä kirkkaus vastustamattomasti houkutteli luokseen tuhotakseen ja hukuttaakseen.
— Täälläkö sinäkin olet! rouva Desforges sanoi nähdessään myyntipöydän edessä istuvan rouva Bourdelais'n.
— Kas, päivää, vastasi tämä ojentaen kätensä tervehtiäkseen. —
Täytyihän minunkin pistäytyä katsomaan.
— No niin, miltä tuntuu? Ihmeellistä, eikö ole? Unennäköä todellakin.
Ja oletko itämaista salia nähnyt!
— Olen. Tavattoman kaunis!
Mutta huolimatta yleisestä ihastuksesta, joka näkyi käyneen päivän tunnussanaksi ja jota hän itsekään ei voinut vastustaa, rouva Bourdelais ei menettänyt käytännöllisen emännän kylmäverisyyttä. Hän tutki huolellisesti paris-bonheur -pakkaa, sillä hän oli tullut ostamaan yksinomaan tätä harvinaisen halpaa kangasta, jos se hänestä olisi sen arvoista kuin kehuttiin. Se oli, ja hän käski mitata kaksikymmentäviisi metriä, josta hän toivoi saavansa puvun itselleen ja takin pikku tyttärelleen.
— Mitä, joko aiot lähteä? rouva Desforges kysyi. — Etkö tule kanssamme kiertämään tavarataloa?
— En, kiitos, minulla ei ole aikaa. Lapset odottavat kotona. En uskaltanut ottaa heitä matkaan, kun pelkäsin tungosta.
Hän kiirehti pois seuraten myyjää, joka vei silkkikankaan kassaan n:o 10. Siellä nuori Albert, pää pyörällä, koki selvitä laskuista, joita ojennettiin joka taholta hänelle. Kun myyjä merkittyään ostoksen tarkistuskirjaansa tuli kopin luo, hän luetteli kassanhoitajalle laskun, jonka tämä kirjoitti muistikirjaansa. Numerot verrattiin ja lasku merkittiin vielä kerran tarkistuskirjan irtirevittävään lehteen, joka jätettiin kassaan ja pistettiin messinkikoukkuun kuittaamisleimasimen viereen.