Iltaan asti Denise kätki ammattinsa vaatiman hymyn alle kiduttavat rahahuolensa. Osaston tytöt, joilla oli yltä kyllin työtä sinä päivänä, sallivat hänenkin myydä, mutta oli vasta tiistai ja täytyi odottaa lauantaihin, ennenkuin sai nostaa viikon ansiot. Päivällisen syötyään hän päätti mennä vasta seuraavana päivänä rouva Gras'n luo. Hän saattoi sanoa saaneensa esteen, ja siihen mennessä hänen kenties onnistuisi saada jostakin kuusi frangia kokoon.
Denise, joka pelkäsi vähimpiäkin menoja, meni aikaisin huoneeseensa. Mitä hänellä olisi ollut ulkona tekemistä, kun kukkaro taskussa oli tyhjä ja kun hän lisäksi oli niin arka, ettei uskaltanut mennä tuntemiaan tavaratalon lähikatuja kauemmaksi. Käveltyään Palais-Royaliin asti hengittääkseen raitista ilmaa hän palasi nopeasti kotiin ommellakseen tai pestäkseen vaatteitaan. Tyttöjen huoneiden sivu kulkevassa käytävässä oli iltaisin ja aamuisin kasarmintapainen epäjärjestys. Tytöt juoksentelivat sangen huolimattomassa asussa, hakivat pesuvettä, järjestelivät pesuvaatteita, viivyttelivät juoruja levittääkseen, suuttuivat ja leppyivät vuorotellen. Kun heitä oli kielletty menemästä huoneisiin työpäivän aikana, he itse asiassa vain nukkuivat niissä saapuen illalla viime hetkessä ja lähtien pois aamulla, ennenkuin olivat oikein heränneetkään, siistiydyttyään ja pukeuduttuaan kiireesti. Tämä käytävää vähän väliä lakaiseva, tuulenpuuskan tapainen meno, väsymys, joka sai tytöt kolmetoista tuntia kestävän työpäivänsä jälkeen heittäytymään vuoteelle siitä sen koommin enää hievahtamatta, rasittumisesta johtuva äreys, joka alinomaa yllytti heitä toinen toistaan vastaan, kaikki muistutti kiusaantuneiden joukkojen ohikulkiessaan käyttämää majataloa. Denisellä ei ollut yhtään ystävää. Kaikista myyjättäristä yksi ainoa, naapuriosaston myyjätär Pauline Cugnot, osoitti hänelle myötätuntoa, mutta kun valmiiden vaatteiden osasto ja valkotavaraosasto olivat ilmisodassa keskenään, oli tyttöjen täytynyt rajoittua vaihtamaan silloin tällöin jokin kiireinen sana, ja ystävyys ei ottanut kehittyäkseen. Pauline asui aivan Denisen huoneen vieressä, sen oikealla puolella, mutta hän katosi heti pöydästä noustuaan ja palasi vasta yhdentoista aikaan, jolloin Denise kuuli hänen menevän levolle. He tapasivat siis toisensa ainoastaan työn aikana.
Denise oli vielä kerran ryhtynyt korjaamaan kenkiään. Hän käänteli niitä kädessään huolestuneena tarkastellen, vieläkö ne kestäisivät yhden kuukauden. Sitten hän päätti ryhtyä työhön, paksulla silmäneulalla hän koetti ommella irtipäässeet pohjat päällisiin kiinni. Kauluksensa ja kalvosimensa hän oli pannut saippuaveteen pesuvatiin.
Joka ilta hän kuuli kuinka toverit palasivat. Kuului hiljaista supatusta ja naurua, joskus riitaa, jota koetettiin tukahduttaa. Sitten vuoteet ritisivät, haukoteltiin syvään, ja lopuksi huoneet vaipuivat toinen toisensa jälkeen makeaan uneen. Hänen vasemmanpuoleinen naapurinsa puheli usein unissaan, mistä Denise oli alussa pelästynyt. Oli kenties niitäkin, jotka ohjesäännöstä huolimatta valvoivat myöhäiseen yöhön niinkuin Denisekin korjatakseen vaatteitaan, mutta sen he tekivät kai yhtä varovasti kuin hänkin sukkasillaan liikkuen ja vähintäkään melua aiheuttamatta, sillä suljettujen ovien takaa ei kuulunut hiiskahdustakaan.
Kello oli kymmenen minuuttia yli yksitoista kun käytävässä äkkiä kuului liikettä, ja Denise nosti päätään. Jokohan nyt taas joku oli myöhästynyt? Pauline kai, sillä Denise kuuli viereistä ovea avattavan. Mutta hämmästyksekseen hän huomasi, ettei valkotavaroiden myyjätär mennytkään omaan kammioonsa, vaan koputti hänen ovelleen:
— Päästäkää sisälle! Olen Pauline.
Myyjättäriä oli kielletty käymästä toistensa luona, ja Denise kiirehtikin avaamaan, jottei rouva Cabin, joka valvoi ohjesäännön noudattamista, huomaisi järjestyksen rikkojaa.
— Oliko hän siellä? kysyi Denise sulkiessaan ovea.
— Kuka? Rouva Cabinko? Pauline sanoi. — Oh, en minä häntä pelkää…
Viidestä frangista hän kyllä leppyy.
Sitten hän lisäsi: