— Jo aikoja olen tahtonut puhua kanssanne. Alhaalla ei ole koskaan tilaisuutta… Ja kun tänä iltana pöydässä näytitte niin alakuloiselta…
Denise kiitti heltyneenä toveria hyväntahtoisuudesta, ja pyysi häntä istumaan. Mutta hämmästyneenä odottamattoman vieraan tulosta hän piteli yhä kädessään kenkää, jota oli korjaamassa. Paulinen katse sattui siihen, sitten hän pudisti päätään, katsoi ympärilleen ja näki kauluksen ja kalvosimet pesuvadissa.
— Lapsi parka, arvasinhan, jatkoi Pauline. — Älkää huoliko, kyllä minä tiedän miltä tuntuu. Ensi aikoina, kun saavuin Chartres'ista ja kun ei isä Cugnot lähettänyt minulle centimeäkään, pesin minäkin pyykkiä. Pesin paitanikin. Minulla oli niitä kaksi, ja aina te olisitte löytänyt toisen likoamasta.
Hengästyneensä juoksemisesta hän oli istuutunut. Hänen sikkarasilmäiset leveät kasvonsa olivat piirteiden karkeudesta huolimatta miellyttävät, suu oli iso, mutta lempeä. Hän rupesi muitta mutkitta kertomaan elämäkertaansa. Isän kodissa hän oli viettänyt nuoruutensa. Sitten mylläri oli tehnyt vararikon ja antanut tyttärelle kaksikymmentä frangia käteen käskien tämän mennä Pariisiin onneaan etsimään. Hän oli joutunut alussa kokemaan kovaa, ensin Batignollen tavaratalon myyjättärenä ja sitten Naisten Aarreaitan palveluksessa, loukkauksia, solvauksia ja kieltäymyksiä. Mutta nyt oli elämä jo siedettävää. Hän ansaitsi kaksisataa frangia kuukaudessa ja huvitteli mielensä mukaan huolehtimatta tulevaisuudesta ja laskematta päiviä. Rintaneula ja kellonvitjat koristivat hänen vyötäisiltä somasti istuvaa tummansinistä verkapukuaan, ja hän hymyili ison harmaan sulan somistaman samettihatun suojasta.
Denise punastui häveten paikkaamistyötään ja yritti selittää, mutta
Pauline keskeytti toistaen:
— Minäkin olen kokenut samanlaista. Ja minä olen vanhempi teitä, kaksikymmentäkuusi ja puoli vuotta jo, vaikka en siltä näytä… Kas niin, kertokaa nyt mikä teitä vaivaa.
Denise antoi myöten tuon vilpittömästi tarjotun ystävyyden voittamana. Alushameessaan, vanha huivi hartioilla, hän istuutui muhkeasti pukeutuneen Paulinen viereen, ja syntyi vilkas keskustelu. Huoneessa oli jäätävän kylmä. Vilu tuntui valuvan pieneen ullakkokamariin vankilamaisen alastomia seiniä pitkin. Tyttöjen sormet kangistuivat pakkasesta, mutta he eivät huomanneet sitä kertoessaan toisilleen salaisuutensa. Denise avasi arasti sydämensä ja uskoi vähitellen toiselle kaikki surunsa. Hän puhui Jeanista ja Pépéstä ja kertoi alituiset rahahuolensa. Siitä puhe kääntyi valmiiden vaatteiden myyjättäriin, ja Pauline puhui suunsa puhtaaksi.
— Senkin heittiöt! hän sanoi. — Jos he tahtoisivat käyttäytyä ihmisiksi teitä kohtaan, niin ansaitsisitte kyllä enemmän kuin sata frangia kuukaudessa.
— Kaikki vihaavat minua, Denise sanoi itkuun purskahtaen, — enkä minä ymmärrä minkä tähden. Herra Bourdoncle esimerkiksi on alati väijymässä minua saadakseen minut kiinni virheestä, ikäänkuin olisin hänen tiellään… Isä Jouve yksin…
Toinen keskeytti: