Ennen maatapanoaan Denise tahtoi lopettaa kengänkorjauksen ja pesun. Kylmä yhä lisääntyi sitä myöten kuin yö kului. Mutta Denise ei sitä huomannut, sillä keskustelu oli saanut hänen verensä kuohuksiin. Hän ei liioin paheksunut toverin tunnustuksia, sillä hänen mielestään jokaisen oli lupa järjestää elämänsä mielensä mukaan, kun oli yksin eikä kenestäkään riippuvainen. Hänen elämänsä puhtaus ei ollut lujien periaatteiden ansiosta, se johtui hänen suorasta järjestään ja turmeltumattomasta luonteestaan. Yhtä käydessä hän vihdoinkin kävi nukkumaan. Hän ei rakastanut ketään, ei ketään. Mitä varten hän siis muuttaisi elämänsä ja riistäisi veljiltään heille lupaamansa äidin hellyyden? Mutta sittenkään hän ei saanut unta silmiinsä. Kuumana juoksi veri hänen suonissaan, ja outoja näkyjä kohosi pimeästä hänen silmiensä eteen. Ne hälvenivät vähitellen ja katosivat yöhön.
Tästä illasta lähtien Denisen silmät avautuivat huomaamaan tunne-elämän ilmiöitä osastollaan. Kun työ ei liiaksi rasittanut, "mies" oli alinomaa tytöillä mielessä. Juoruja kerrottiin toiselta toiselle, ja niissä oli usein viikkokaudeksi nauramista. Clara vietti häpeällistä elämää kolmen miehen elättinä kuljettaen perässään kokonaista laumaa sattuman hänen saattoonsa liittämiä rakastajia. Tavaratalossa hän rasitti itseään niin vähän kuin suinkin, kun tiesi saavansa rahaa vähemmällä vaivalla muualta, ja hän olisi jo aikoja sitten eronnut palveluksesta, jollei hänen olisi ollut pakko näön vuoksi pysyä paikoillaan, sillä hän pelkäsi isä Prunaireä, joka lupasi tulla Pariisiin lyömään hänet vaivaiseksi, jos hän ei elänyt ihmisiksi. Marguerite sitä vastoin käyttäytyi siivosti, eikä hänellä tiedetty olevan rakastajaa. Kaikki ihmettelivät tätä, sillä hänen tarinansa ei ollut kenellekään salaisuus. Kaikki tiesivät hänen tulleen Pariisiin kätkeytyäkseen virheensä seurauksista. Mutta kuinka hän oli lapsen ylipäänsä saanut, jos hän noin siveästi eli. Häneen ei sittenkään ollut luottamista. Arvatenkin hän pysyi aisoissa miellyttääkseen grenoblelaista serkkuaan. Tytöt eivät säästäneet rouva Frédériciäkään, vaan väittivät hänen olevan hyvissä väleissä milloin minkin ylhäisen henkilön kanssa, mutta totuus oli, ettei hänen sydämensä asioista tiedetty mitään. Illalla leskirouva poistui äreänä ja jäykkänä, eikä kukaan tiennyt, minne hän niin kipakasti kiirehti. Mitä Aurélie rouvaan tuli, niin hänestä kerrotut jutut olivat varmaankin perättömiä, tyytymättömien myyjättärien keksimiä hullutuksia, joita ei kukaan todenperästä uskonut. Hänen sanottiin aikanaan keränneen ympärilleen pienen hovin kuuliaisia nuorukaisia ja väitettiin, että hänen eräälle poikansa ystävälle osoittama äidillinen rakkaus oli ollut liian hellää laatua, mutta nykyään hänen asemansa osaston johtajattarena vaati häneltä vakavuutta, ja hänen arvokkaasta esiintymisestään päättäen hän ei enää välittänyt seikkailuista. Mutta sen sijaan oli muita, joita lapsellisuudet eivät vielä kyllästyttäneet: koko suuri lauma tavaratalon tyttöjä, joita töiden loputtua iltapäivällä odotettiin ovella. Nuoria miehiä oli joukoittain Gaillonin aukiolla ja pitkin Michodièren- ja Neuve-Saint-Augustininkatuja kuin vahdinpidossa, liikkumattomina pitäen silmällä ohikulkevia tyttöjä. Omansa löydettyään he tarjosivat kätensä ja katosivat hänen kanssaan kadun kulmasta puhellen tyynesti ja arvokkaasti.
Mikä varsinkin Deniseä hämmästytti oli hänen Colombania koskeva havaintonsa. Milloin ikinä hän katsoi kadun toisella puolen kituvaa Vanhaa Elbeufia, hän näki setänsä ensimmäisen kauppa-apulaisen ovella tuijottamassa valmiiden vaatteiden myyjättäriä. Kun Colomban huomasi, että Denise katseli häntä, hän käänsi punastuen päänsä pois ikäänkuin olisi pelännyt, että nuori tyttö antaisi hänet ilmi Genevièvelle, vaikka Denise ei enää käynyt setänsä perheessä, sen jälkeen kun oli astunut Naisten Aarreaitan palvelukseen. Denise luuli ensin, että Margueritesta oli kysymys, sillä Colombanin raukeat silmäykset tuntuivat ilmaisevan onnettoman rakastajan toivottomuutta, ja Margueritesta ei todellakaan paljon toivomista ollut, sillä hänellä oli asunto tavaratalossa ja hän kohteli kaikkia ihailijoitaan yhtä tylysti. Mutta sitten suureksi hämmästyksekseen Denise huomasi erehtyneensä, sillä Colombanin katseet piirittivätkin Claraa eikä Margueriteä. Kuukausia onneton ihailija oli hautonut katukäytävällä rakkauttaan uskaltamatta lähestyä ja tyytyen silmäyksiin, vaikka hänen olisi ollut niin helppoa tutustua tähän vapaudesta nauttivaan tyttöön, joka asui Louis-le-Grandinkadulla ja jolla oli joka ilta uusi mies rinnallaan. Clara ei näyttänyt itsekään tietävän mitään tästä valloituksestaan. Deniseen havainto teki tuskallisen vaikutuksen. Sellaista kurjuuttako rakkaus olikin! Tuo poika, jolla oli niin suuri onni aivan lähellään, ei välittänyt sen enempää siitä, vaan turmeli tulevaisuutensa ja rukoili polvillaan arvotonta naista niinkuin pyhimystä. Tästä lähtien hän tunsi sydäntänsä kouristavan joka kerta, kun hän Vanhan Elbeufin vihreälasisen ikkunan takana huomasi Genevièven kalpeat ja riutuneet kasvot.
Tätä kaikkea Denise ajatteli illalla nähdessään toverien poistuvan ystäviensä seurassa. Ne, jotka eivät asuneet Naisten Aarreaitassa, palasivat vasta seuraavana päivänä, tuoden mukanaan ulkoilman ja tuntemattoman maailman päihdyttäviä tuoksuja. Denise vastasi hymyillen Paulinen ystävälliseen tervehdykseen tämän rientäessä Gaillonin aukion suihkukaivolle, minkä vieressä tiesi Baugén säännöllisesti odottavan kahdeksasta lähtien. Denise mentyään ulos viimeisenä teki pienen kävelymatkansa aina yksin ja palasi kotiin aina ensimmäisenä, ryhtyi työhön tai meni nukkumaan pää täynnä outoja haaveita ja uteliaana tietämään millaista Pariisin elämä oikeastaan oli. Hän ei tosin kadehtinut näitä naisia, sillä olihan hänen turvanaan yksinäisyys ja arkuus, johon hän sulkeutui kuin kuoreen, mutta häntä huvitti heittäytyä mielikuvituksensa valtaan, arvata mitä ei tiennyt ja luoda itselleen oma käsityksensä kahvila-, ravintola- ja teatterihuvituksista, vene- ja jalkamatkoista, joista kuuli alati puhuttavan. Haaveet jättivät hänen mieleensä jonkinlaista väsymystä, halunsekaista raukeutta, ja hänestä tuntui, että oli jo kyllästynyt noihin huveihin, joita ei ollut vielä maistanutkaan.
Mutta paljon aikaa ei hänellä riittänyt haaveisiin sillä hänen elämänsä oli pelkkää työtä. Ja liikkeessä, kolmetoista tuntia kestävän työpäivän rasituksessa, ei kenenkään mieleen johtunut, että myyjät ja myyjättäret olisivat voineet rakastua toisiinsa. Jos kuohuva, alituinen sota rahasta ei olisi tasoittanut sukupuolisuhteita, niin yhtämittainen, päätä ja jäseniä väsyttävä väentungos olisi sen tehnyt. Harvoin lemmenliittoja solmittiin miesten ja naisten kesken heidän tungeskellessaan päivät päästään osastoillaan. He olivat kaikkea persoonallisuutta vailla, vain koneistossa pyöriviä rattaita, jotka parhaansa mukaan ajoivat liikkeen suurta yhteistä asiaa. Talon ulkopuolella vasta he elivät omaa elämäänsä pitkin päivää hillittyjen intohimojen leimahtaessa äkkiä tuleen.
Kumminkin Denise näki kerran, kuinka Albert Lhomme, Aurélie rouvan poika, pisti kirjelapun erään valkotavaraosaston myyjättären käteen kuljettuaan sitä ennen monta kertaa osaston läpi välinpitämättömän näköisenä. Talven kuollut kausi, joka kestää joulukuusta helmikuuhun, oli silloin alkanut, ja Denisellä oli joskus ostajia odottaessaan aikaa levätäkin seisoallaan, katse kaukana tavaratalon syvyyksissä. Valmiiden vaatteiden myyjättäret seurustelivat joskus pitsiosaston myyjien kanssa ylläpitääkseen naapurisopua rajoittuen kumminkin hiljaa vaihdettuihin pilapuheisiin. Eräs pitsien myyjä vaivasi piloillaan Claraa tunnustuksillaan, vaikka vähän välitti hänestä, eikä tavaratalon ulkopuolella koettanutkaan lähestyä häntä. Sellaiset olivat joka osastolla myyjien ja myyjättärien välit, nopeita silmäniskuja, sanoja, jotka he yksin ymmärsivät, salavihkaisia puheita, joita he vaihtoivat seisoen selin toisiinsa varoen Bourdonclen valppautta. Deloche oli tyytynyt kauan hymyilemään katsoessaan Deniseä. Sitten hän käyden rohkeammaksi uskalsi kuiskata hänelle jonkin ystävällisen sanan, kun sattui viereen tungoksessa. Päivänä, jolloin Denise näki Albertin antavan valkotavaraosaston myyjättärelle kirjelapun, hän parhaillaan puheli Delochen kanssa, joka haluten sanoa hänelle jotakin kysyi paremman puutteessa, oliko hän tyytyväinen aamiaiseen. Tämä oli myös nähnyt kirjeen vilahtavan. Hän katsoi nuoreen tyttöön, ja he punastuivat kumpikin, häpeillen havaitsemaansa.
Mutta Denise, huolimatta näistä kuumista tuulahduksista, jotka vähitellen saivat hänessä naisen hereille, uinui vielä viattomuuden unta. Hutinin lähestyminen yksin sai hänen sydämensä vavahtamaan. Kuitenkaan hän ei luullut tunnettaan nuorta miestä kohtaan muuksi kuin kiitollisuudeksi tämän hänelle osoittamasta kohteliaisuudesta. Hutin ei kertaakaan tuonut ostajia osastolle Denisen joutumatta hämilleen. Monta kertaa palatessaan joltakin kassalta Denise huomasi sydän täynnä liikutusta kulkeneensa silkkiosaston poikki, vaikka hänellä ei ollut siellä mitään tekemistä. Eräänä iltapäivänä hän tapasi siellä Mouret'n, joka seurasi hymyillen häntä katseellaan. Mouret ei enää puuttunut häneen, joskus vain virkkoi hänelle jonkin sanan neuvoakseen häntä hänen pukunsa suhteen tai laskeakseen hänestä leikkiä, väittäen ettei hänestä tainnut tytöksi ollakaan, siihen hän oli liian poikamainen. Eikä hän oppinut sievistelemään, vaikka niin tottunut naistenlumooja kuin Mouret käytti taitoaan. Mouret suvaitsi nauraa, jopa härnäilläkin, tahtomatta kuitenkaan tunnustaa itselleen, minkä vaikutuksen pikku myyjätär vallattomine hiuksineen häneen teki. Tuo sanaton hymy sai Denisen vapisemaan, ikäänkuin hänet olisi saatu kiinni virheestä. Tiesiköhän Mouret, minkä tähden hän kulki silkkiosaston kautta, kun hän ei itsekään olisi voinut sanoa, mikä hänet pakotti tekemään kierroksen.
Hutin puolestaan ei näyttänyt huomaavan tytön kiitollisia katseita. Nämä neitoset eivät kuuluneet hänen alaansa. Hän oli halveksivinaan heitä kehuskellen kahta kiivaammin ostajien suosionosoituksilla. Hänen kertomuksensa mukaan eräs vapaaherratar oli hänen myyntipöytänsä edessä rakastunut häneen tulisesti, ja mennessään erään arkkitehdin rouvan luo korjaamaan laskussa syntynyttä erehdystä, tämä oli langennut hänen syliinsä. Tässä normandialaisessa kerskailussa ei ollut mitään perää, sillä Hutinilla ei ollut muuta naisseuraa kuin kahvilakonserteissa tapaamansa tytöt. Niinkuin useimmat vaate- ja muotitavarakauppojen myyjät hän oli tuhlari, joka pitkin viikkoa taisteli saiturin itsepintaisuudella hankkiakseen rahaa ja voidakseen sunnuntaina täysin käsin kylvää niitä kilpa-ajoradoille, ravintoloihin ja tanssiaisiin. Säästöistä ei puhettakaan eikä tulevaisuuden suunnittelusta; raha meni samaa tietä kuin se tulikin. Favier ei ottanut Hutinin huveihin osaa. Vaikka nämä myyjät tuntuivat tavaratalossa olevan mitä parhaimpia ystäviä, he eivät erottuaan ovella puhuneetkaan toisilleen. Samaten monet muutkin myyjät, jotka päiväkaudet työskentelivät toistensa rinnalla, vieraantuivat toisistaan heti astuttuaan kadulle tietämättä mitään toistensa oloista ja elämästä. Hutinin lähin tuttava oli Liénard. He asuivat kumpikin Smyrnan hotellissa Annankadun varrella, synkän näköisessä talossa, jossa parhaastaan asui kauppa-apulaisia. Aamulla he saapuivat yhdessä työhön, ja illalla se, joka ensimmäiseksi pääsi vapaaksi osastonsa järjestettyään, meni odottamaan toista Saint-Rochin pieneen kahvilaan, johon Naisten Aarreaitan kauppa-apulaiset kokoontuivat tupakoimaan, juomaan ja pelaamaan korttia. Sinne he jäivät usein yhteen asti, jolloin kahvilan isäntä väsyneenä ajoi heidät pois. Noin kuukausi sitten he olivat alkaneet viettää kolme iltaa viikossa eräässä Montmartren pahamaineisessa kapakassa, johon he hilasivat muitakin tovereita ja jossa he huutamalla ja keppejään kolistelemalla osoittivat niin pontevasti mielihyväänsä kimeä-ääniselle laulajattarelle, neiti Lauralle, Hutinin viimeiselle ystävättärelle, että poliisin oli jo kahteen kertaan täytynyt puuttua asiaan.
Talvi kului hiljalleen, ja Deniselle annettiin vihdoinkin kolmesataa frangia kiinteää palkkaa. Oli jo korkea aika, sillä hänen vanhat kenkänsä eivät pysyneet enää koossa. Viimeisinä kuukausina hän tuskin uskalsi mennä uloskaan, sillä hän pelkäsi niiden hajoavan.
— Hyvä Jumala, neiti, Aurélie rouva sanoi suuttuneen näköisenä, — mitä teillä on jalassa. Teidän kenkänne pitävän sellaista melua, ettei sitä jaksa kukaan kuunnella. Se on kerrassaan sietämätöntä.