Kesä.
Kun sinä päivänä kello kolme aamulla heräsin, makasin paljaalla maalla lopen uuvuksissa, kasvot hiessä. Helteinen ja painostava kesäkuunyö painoi raskaana rintaani.
Ympärilläni nukkuivat toverini vaippoihinsa kääriytyneinä; he muodostivat mustia täpliä harmaassa maassa ja hämärä tasanko läähätti: olin kuulevinani nukkuvan joukon kovan hengityksen. Etäisiä huutoja, hevosten hirnuntaa, aseiden kalinaa kuului värähtelevässä hiljaisuudessa.
Puolenyön aikaan oli sotajoukko pysähtynyt ja me olimme saaneet käskyn panna nukkumaan. Kolme päivää olimme marssineet auringon paahtamina, tomun sokaisemina. Vihollinen oli vihdoinkin edessämme, kukkuloilla taivaanrannalla. Päivän koittaessa piti ratkaiseva taistelu taisteltaman.
Uupumus oli minut vallannut Kolme tuntia olin nukkunut liikahtamatta, uneksumatta, kuin rikkirevittynä. Juuri liiallinen väsymys oli minut herättänyt. Seljälläni loikoen, silmät selki selällään ajattelin katsellen yöhön, ajattelin tuota taistelua, tuota murhaamista, jota aurinko kohta tulisi valaisemaan. Jo kuusi vuotta olin jokaisessa taistelussa ensimäisen laukauksen pamahtaessa sanonut jäähyväiset rakkailleni, Babetille, setä Lazarelle. Ja juuri nyt kun vain kuukausi puuttui vapautumisestani, täytyi minun vielä kerran sanoa heille jäähyväiset, tällä kertaa kenties ijäksi.
Sitten tulivat ajatukseni lempeämmiksi. Kun suljin silmäni näin Babetin ja Lazare sedän. Kuinka siitä olikaan pitkä aika, kun olin heitä syleillyt. Muistin eropäivämme; setäni valitti, että hän oli niin köyhä, että hänen täytyi antaa minun lähteä, ja Babet oli illalla vannonut odottavansa minua, vannonut, ettei milloinkaan tulisi rakastamaan muita kuin minua. Minun oli täytynyt jättää kaikki, isäntäni Grenoblessa, ystäväni Dourgesissa. Silloin tällöin oli tullut muutamia kirjeitä minulle kertomaan, että minua yhä vielä rakastettiin ja että onni odotti minua rakastetussa laaksossani. Ja minä, minun täytyi taistella, täytyi antaa tappaa itseni.
Rupesin uneksimaan kotiintuloani. Näin vanhan setäraukkani pappilan kynnyksellä ojentavan minua kohden vapisevat käsivartensa; ja hänen takanaan oli Babet aivan punaisena, hymyillen kyynelten läpi. Minä heittäydyin heidän syliinsä ja syleilin heitä sopertaen…
Äkkiä rummun pärinä sai minut takaisin kauheaan todellisuuteen. Aamu oli koittanut, harmaa tasanko laajeni aamu-usvassa. Maa alkoi elää, joka taholta kohosi epäselviä haamuja. Kasvava melu täytti ilman; kuului torventoitotusta, hevosten kavioiden kopinaa, tykistön jyrinää, komennushuutoja. Sota kohosi uhkaavana onnenunelmieni väliin.
Nousin vaivaloisesti, oli aivan kuin jäseneni olisivat olleet poikki ja pääni olisi ollut halaistu. Kokosin kiireesti mieheni, sillä minun on sanottava, että olin kohonnut kersantiksi. Saimme määräyksen asettua vasemmalle ja ottaa haltuumme muuan pieni kukkula, joka vallitsi tasankoa.
Juuri kun olimme lähdössä, juoksi kirjeenkantaja ohitse ja huusi: