Hän oli hämmästyksen lyömä. Hänen kätensä alkoi vavista kädessäni. Kun hän aikoi paeta tartuin hänen toiseenkin käteensä. Me seisoimme vastatusten jonkunlaisessa syvennyksessä, jonka pensas-aita muodosti ja minä tunsin Babetin läähättävän hengityksen kasvoillani. Yön viileys ja värisevä hiljaisuus ympäröi meitä.
— En tiedä, sopersi nuori tyttö, en ole milloinkaan sitä sanonut… Herra kirkkoherra on ymmärtänyt väärin… Pyydän, päästäkää minut, on kiire.
— Ei, ei, sanoin minä, tahdon, että te tiedätte minun lähtevän huomenna pois ja että te lupaatte aina minua rakastaa.
— Te lähdette huomenna!
Kuinka paljon hellyyttä panikaan Babet tuohon suloiseen huudahdukseensa! Olen vieläkin kuulevinani hänen säikähtyneen äänensä, täynnä surua ja rakkautta.
— Näettehän, huudahdin minä vuorostani, että Lazare setä on puhunut totta. Hän ei muuten milloinkaan valhettelekaan. Te rakastatte minua, te rakastatte minua Babet! Tänä aamuna ovat huulenne aivan hiljaa kertoneet sen sormilleni.
Ja minä sain hänet istuutumaan pensaiden juurelle. Muistissani on säilynyt ensimäinen rakkaudenkeskusteluni hartaassa viattomuudessaan. Babet kuunteli minua kuin pieni sisar. Hän ei enää pelännyt, hän kertoi rakkautensa tarinan. Me teimme juhlallisia lupauksia, viattomia tunnustuksia, rakensimme lukemattomia suunnitelmia. Hän vannoi, ettei tulisi menemään naimisiin kenenkään muun kuin minun kanssani, minä vannoin, että tulisin työllä ja rakkaudella ansaitsemaan hänen kätensä. Pensaiden takana oli sirkka, joka säesti keskusteluamme toivoa herättävällä laulullaan ja koko hämärässä kuiskiva laakso tuntui innokkaasti kuuntelevan meidän hiljaista jutteluamme.
Me erosimme unohtaen suudella toisiamme.
Kun palasin pieneen huoneeseeni, tuntui minusta, kuin olisin jättänyt sen vähintäin vuosi sitten. Tämä lyhyt päivä tuntui minusta ikuiselta onnessaan. Se oli kevätpäiväni, elämäni lämpöisin ja tuoksuvin päivä, jonka muisto nykyhetkellä on kaukainen ja liikutettu ääni nuoruudestani.