Raitis tuuli puhalsi virralta päin, jonka kumea kohina kuului kaukaa. Pehmeä valo lankesi taivaasta. Laakso levisi kuin rannaton varjomeri, tyynenä ja läpinäkyvänä. Ilmasta kuului epäselviä ääniä, jonkunlaista intohimoista värinää, kuten suurten silpien suhinaa, pääni päältä. Pistäviä tuoksuja nousi maasta ruohon raittiin tuoksun kera.
Olin mennyt ulos saadakseni nähdä Babetin, tiesin, että hän tuli joka ilta pappilaan ja minä kätkeysin pensasaidan taakse. En ollut enään ujo kuten aamulla; pidin aivan luonnollisena odottaa häntä siellä, koska hän rakasti minua ja koska minun täytyi ilmoittaa hänelle lähtöni.
Kun kirkkaassa yössä näin hänen hameensa, kävin hiljaa häntä vastaan.
Sitten kuiskasin matalalla äänellä.
— Babet, Babet, se olen minä.
Hän ei tuntenut minua ensin, hän säikähtyi. Kun hän tunsi minut, näytti hän yhä enemmän pelästyneeltä, mikä minua suuresti kummastutti.
— Tekö se olette, herra Jean? sanoi hän. Mitä teette täällä? Mitä te tahdotte?
Olin häntä lähellä, otin häntä kädestä.
— Rakastattehan minua, eikö totta?
— Minä, kuka sen on teille sanonut?
— Lazare setä.