— Hyvä on, Jean, sanoi hän. Olen kauvan toivonut tekeväni sinusta papin ja siinä tarkoituksessa olen myös antanut sinulle opetusta. Mutta se, mitä olen tänä aamuna nähnyt virran partaalla, pakoittaa minut luopumaan rakkaimmasta toiveestani. Taivas ohjaa meidän askeleitamme. Sinä tulet rakastamaan Jumalaa toisella tavalla… Sinä et saa jäädä tähän kylään, tahdon että palaat vasta ijän ja työn kypsyttämänä. Olen valinnut sinulle kirjaltajan ammatin, tietosi tulevat olemaan sinulle hyödyksi. Muuan ystäväni, eräs kirjanpainaja Grenoblessa odottaa sinua ensi maanantaina.
Minut valtasi levottomuus.
— Ja minä palaan mennäkseni naimisiin Babetin kanssa? kysyin minä.
Setäni hymyili tuskin huomattavasti. Vastaamatta suoraan hän sanoi:
— Kaikki muu on taivaan huomassa.
— Taivas olette te, minä uskon hyvyyteenne. Oi setäni, pitäkää huolta, ettei Babet unohda minua. Minä teen työtä hänen tähtensä.
Silloin Lazare setä osoitti vielä kerran laaksoa, joka tulvehti valosta, kuumana ja kultaisena.
— Siinä on toivo, sanoi hän. Älä ole niin vanha kuin minä, Jean. Unohda saarnani, ole tietämätöin kun tämä laakso. Se ei ajattele syksyä, se nauttii omasta ilostaan, se tekee työtä huoletonna ja rohkeana. Se toivoo.
Ja me palasimme pappilaan kävellen hitaasti auringon kuivaamassa ruohikossa, keskustellen liikutettuina läheisestä erostamme. Aamiainen oli jäähtynyt, niinkuin olin arvannut, mutta siitä minä vähän välitin. Sain kyyneleet silmiini joka kerran kuin katsoin Lazare setää. Ja Babetia muistaessani sydämeni sykki tykehtyäkseen.
En muista, mitä tein lopun päivää. Luulen, että menin loikomaan pajujen alle virran partaalle. Setäni oli oikeassa, maa työskenteli. Kallistaessani korvaani nurmikkoon olin kuulevinani yhtämittaista huminaa. Silloin uneksin elämästäni. Painautuneena ruohikkoon kuvittelin elämää täynnä työntekoa Babetin ja Lazare sedän rinnalla. Maan elinvoimainen nuoruus oli täyttänyt rintani, jota painoin lujasti maaemoa vasten ja oli hetkiä, jolloin kuvittelin olevani yksi voimakkaista pajuista ympärilläni. Illalla en voinut syödä päivällistä. Setäni ymmärsi epäilemättä ajatukset, jotka minua tukehuttivat, sillä hän ei ollut huomaavinaan ruokahalunpuutettani. Heti kun saatoin nousta pöydästä, kiiruhdin jälleen ulos hengittämään raitista ilmaa.