— Jean, sinä olet tehnyt väärin, kun et ole tullut kertomaan minulle kaikkea… Koska sinä rakastat Babetia ja koska Babet rakastaa sinua…
— Babet rakastaa minua! huudahdin minä
Setäni teki kärsimättömän liikkeen.
— Niin, niin. En tarvitse uutta tunnustusta…. Hän itse on sen minulle tunnustanut.
— Hän on sen teille tunnustanut, hän on sen teille tunnustanut!
Ja minä hyökkäsin äkisti Lazare sedän kaulaan.
— Oi kuinka olen iloinen! lisäsin minä… En olisi milloinkaan puhunut hänelle, se on tosi… Hän on sanonut sen teille ripillä, eikö totta?… Milloinkaan en olisi uskaltanut häneltä kysyä rakastaako hän minua, milloinkaan en olisi saanut sitä tietää… Oi, kuinka olen teille kiitollinen!
Lazare setä oli aivan punainen. Hän tunsi, että oli menetellyt taitamattomasti. Hän oli luullut, etten ensi kertaa ollut yhdessä nuoren tytön kanssa ja siten antoi hän minulle varmuuden, kun en vielä uskaltanut uneksia toivostakaan. Hän vaikeni nyt vuorostaan ja minä tulin kaunopuheiseksi.
— Ymmärrän kaikki, jatkoin minä. Te olette oikeassa, minun täytyy tehdä työtä ansaitakseni Babetin. Mutta saattepa nähdä kuinka rohkea minä olen… Oi kuinka te olette hyvä Lazare setä ja kuinka hyvin te puhutte! Ymmärrän mitä kevät puhuu, tahdon, että minunkin kesäni on oleva voimakas, syksyni hedelmällinen. Täällä on hyvä olla, täältä näkyy koko laakso; minä olen nuori kuten se, tunnen itsessäni nuoruuden, joka pyrkii täyttämään tehtäväänsä…
Setäni tyynnytti minua.