Ja minä painoin pääni alas. Setäni osoitti kädenliikkeellä laaksoa, sitten hän kääntyi ja sanoi hitaasti:
— Katsohan Jean, tuo on kevät. Maa iloitsee, poikani, ja minä olen tuonut sinut tänne, tämän valomeren ääreen näyttääkseni sinulle keväisen ajan ensimäiset hymyilyt. Katso, mikä loisto ja mikä viehkeys! Laaksosta kohoaa lämpimiä tuoksuja, jotka hivelevät kasvojamme kuin elämän henkäys.
Hän vaikeni ja näytti uneksivan. Olin kohottanut hämmästyneenä otsani hengittäen helpommin. Setäni ei saarnannutkaan.
— Nyt on kaunis aamu, jatkoi hän, aamu, joka on nuoruuden. Sinun kahdeksantoista vuottasi sopivat mainiosti tähän vehreyteen, joka on tuskin kahdeksantoista päivän vanha. Kaikkialla loistaa ja tuoksuu, eikö totta? Suuri laakso on sinusta autuuden asuinsija: virta on olemassa antaakseen sinulle viileyttä, puut luodakseen sinulle varjoa, vainiot huokuakseen sinulle hellyyttä, taivas itse syleilläkseen taivaanrantaa, jota sinä tutkit toivoen ja kaivaten. Kevät kuuluu sinun ikäisillesi poikasille. Se opettaa pojille, miten tulee antaa nuorille tytöille juoda.
Painoin uudelleen pääni alas. Varmasti oli Lazare setä nähnyt minut.
— Minunlaiseni vanha ukko, jatkoi hän, vasta osaa oikein arvostella kevään ihanuutta. Minä, Jean parkani, rakastan Durancea, koska se kostuttaa näitä vainioita ja elähyttää koko laaksoa; rakastan puiden nuorta lehtipukua, koska se ennustaa kesän ja syksyn hedelmiä, rakastan taivasta, koska se on meille laupias ja lämmöllään kiirehtää maan hedelmällisyyttä. Minun olisi kerran pitänyt sanoa tämä sinulle, sanon sen sinulle mieluimmin tänään, tällä aamuhetkellä. Itse kevät antaa sinulle opetuksen. — Maa on laaja työpaja, jossa ei milloinkaan pidetä joutoaikoja. Katso tätä kukkaa jalkojemme juuressa: sinä huomaat siinä vain tuoksun, minä näen siinä työtä, se täyttää tehtäväänsä luodessaan osansa elämää, pienen mustan siemenen, joka ensi keväänä vuorostaan tekee työtä. Ja nyt, katso aavaa taivaanrantaa. Kaikki tämä ilo on vain luomisen iloa. Vainiot hymyilevät, ne alkavat ikuisen toimintansa. Kuuletko tällä hetkellä kuinka luonto hengittää voimakkaasti, äänekkäästi ja kiirehtien? Lehdet huokaavat, kukat kiirehtivät, vilja kasvaa lakkaamatta, kaikki kasvit, jokainen ruokokorsi kilpailee siitä kuka nopeimmin kasvaa, ja virran liikkuva vesi auttaa yhteistyötä ja nuori aurinko, joka nousee taivaalle, elähyttää työntekijäin ikuista aherrusta.
Setäni pakoitti minut tällöin katsomaan häntä silmiin. Hän jatkoi:
— Sinä ymmärrät, Jean, mitä ystäväsi kevät sanoo. Se on nuoruus, mutta se valmistaa kypsyyden aikaa, sen hymyily on vain työniloa. Kesä tulee olemaan voimaa uhkuva, syksy hedelmällinen, sillä kevät laulaa tällä hetkellä täyttäessään ripeästi tehtävänsä.
Minä olin kovin hämilläni. Ymmärsin Lazare setääni. Hän piti minulle sittenkin nuhdesaarnan, jossa hän sanoi, että olin laiskuri ja että työnteon hetki oli tullut.
Setäni näytti olevan yhtä hämillään kuin minäkin. Epäröityään hetkisen sanoi hän hiukan sopertaen: