— Eteenpäin, eteenpäin! huusivat päälliköt.
Mutta me seisoimme kuin kiinninaulattuina maahan ja kumarruimme joka kerta kun luoti vinkui korvissamme. Tämä liike on vaistomainen; ellei häpeä olisi minua pidättänyt, olisin heittäytynyt vatsalleni tomuun.
Edessämme oli suuri savuesirippu, jonka läpi emme uskaltaneet. Punaiset salamat halkaisivat savun. Ja me vapisimme, emmekä vieläkään liikahtaneet. Mutta kuulat tulivat meidän luoksemme asti; sotamiehiä kaatui ulvoen. Päälliköt huusivat kovemmin:
— Eteenpäin, eteenpäin!
Taaimmaiset rivit, joka tunkivat päällemme, pakoittivat meidät liikkumaan. Silloin me kokosimme uudelleen rohkeutemme ja sulkien silmämme astuimme savupilveen.
Hirmuinen raivo oli vallannut meidät. Kun pysähtymishuuto kuului, saatoimme töintuskin pysähtyä. Liikkumattomana ollessa valtaa pelko, tekee mieli paeta. Ampuminen alkoi. Me ammuimme eteemme tähtäämättä, tuntien jonkunlaista huojennusta saadessamme lähettää kuulia savuun. Muistan, että laukasin koneellisesti, huulet yhteenpuristettuina, silmät suurina; en enää pelännyt, sillä totta puhuen, en enää tiennyt elinkö edes. Yksi ainoa ajatus liikkui päässäni: minun oli ammuttava kunnes kaikki oli lopussa. Vasemmanpuolinen naapurini sai kuulan kasvoihinsa ja kaatui minun päälleni; minä työnsin hänet raa'asti pois pyyhkien poskeani, joka oli peittynyt vereen. Ja minä rupesin jälleen ampumaan.
Muistan vielä nähneeni everstimme herra de Montrevertin, joka varmana ja suorana istui hevosen selässä, katsellen rauhallisena sivulta vihollista. Tämä mies oli minusta kuin jättiläinen. Hän ei voinut ampumisella hälventää ajatuksiaan ja hänen rintansa oli siinä aivan leveänä meidän yläpuolellamme. Vähänväliä hän katsoi alas ja huusi kovalla äänellä: — Sulkekaa rivit, sulkekaa rivit! Ja me suljimme rivit kuin lampaat, polkien tylsinä kuolleita ja ammuimme yhä. Tähän asti oli vihollinen lähettänyt meihin vain kiväärinkuulia, nyt kuului kumea pamaus, tykinkuula kaatoi meiltä viisi miestä. Patteri, jonka täytyi olla aivan meitä vastapäätä, ja jota emme voineet nähdä, oli alkanut tulen. Kuulat iskivät lakkaamatta miltei samaan paikkaan, tekien riviin verisen aukon, jonka me heti tukimme säikähtyneiden eläinten itsepintaisuudella.
— Sulkekaa rivit, sulkekaa rivit! toisti eversti kylmästi.
Me annoimme kanuunille ihmislihaa raadeltavaksi. Joka kerta kun sotilas kaatui astuin askeleen surmaa kohti, lähenin sitä paikkaa, jossa kanuunankuulat kumeasti jyrisivät, musertaen miehet, joiden oli tullut vuoro kuolla. Ruumiita kokoontui sille paikalle ja kohta eivät kuulat enää tavanneet muuta kuin läjän silvottuja ruumiita, jokainen uusi kanuunanlaukaus lennätti ilmaan jäsenienpalasia. Me emme enää voineet sulkea rivejä.
— Hyökätkää pajuneteilla!