Ja pataljoona juoksi raivoisana kuulasateessa kanuunia kohti. Savu-esirippu meni rikki, me näimme pienellä mäellä vihollisen tykistön, joka oli punaisena tulesta, ja jonka kaikki kanuunat olivat tähdätyt meitä vastaan. Mutta hyökkäys oli tehty, kuulat sattuivat enää vain kuolleisiin.
Minä juoksin eversti Montrevertin rinnalla, jonka hevonen oli surmattu ja joka taisteli kuin pelkkä sotamies. Äkkiä sattui minuun kuula, tuntui kuin rintani olisi avautunut ja olkapääni irroitettu ruumiista. Raju tuuli pyyhkäisi kasvojani.
Ja minä kaaduin. Eversti kaatui viereeni. Syvä huumaus piti minua kahleissaan. Silmät auki katselin eteeni mitään näkemättä, oli kuin ei minulla enää olisi ollut jäseniä, kuin olisivat aivoni olleet tyhjät. En kärsinyt, sillä elämä näytti paenneen ruumiistani.
Raskaana, armotta lankesi aurinko suoraan kasvoilleni kuin hehkuva lyijy. En sitä tuntenut. Vähitellen elämä minuun palasi; jäseseni tulivat kevyemmiksi, olkapääni yksin pysyi suunnattoman painon musertamana. Vaistomaisesti kuin haavoitettu eläin aijoin silloin nousta istumaan. Minulta pääsi tuskan huudahdus ja minä vaivuin takaisin maahan.
Mutta minähän elin nyt, minä näin, minä ymmärsin. Tasanko levisi paljaana ja autiona, aivan valkoisena auringonpaisteessa. Hehkuvan kirkas taivas kaareutui sen hävityksen yli, ruumisläjät nukkuivat kuumuudessa ja maahan hakatut puut, jotka kuivettuivat, olivat nekin kuin ruumiita. Kamala hiljaisuus ympäröi kuolleita, mutta silloin tällöin särki tämän hiljaisuuden koleat valitushuudot, jotka saivat sen väräjämään. Kukkuloilla taivaanrannalla leijaili pieniä savupilviä, jotka muodostivat harmaita täpliä taivaan kirkkaaseen sineen. Taistelua jatkui kukkuloilla.
Ajattelin, että me olimme voittaneet ja tunsin itsekästä iloa ajatellessani, että saatoin kuolla rauhassa tällä autiolla kentällä. Ympärilläni oli maa musta. Kohottaessani päätäni näin muutaman metrin päässä vihollisten tykistön, jonka kimppuun olimme hyökänneet. Taistelu oli mahtanut olla kauhea: mäen peittivät revityt ja muodottomat ruumiit, verta oli vuotanut niin virtanaan, että tomu oli kuin suuri punainen matto. Ruumiiden yläpuolella näkyivät kanuunain tummat suut. Minä värisin kuunnellessani noiden kanuunain äänettömyyttä.
Hiljaa, äärettömän varovaisesti onnistui minun viimein asettua vatsalleni. Nojasin päätäni suurta, aivan veren tahraamaa kiveä vasten ja otin povestani Lazare setäni kirjeen. Panin sen silmieni eteen, mutta kyyneleeni estivät minua sitä lukemasta.
Ja aurinko paahtoi selkääni, veren kirpeä haju kirveli kurkkuani. Ympärilläni oli sydäntäviiltävä taistelutanner, olin kuin kuolemankankeuden jäykistämä. Sydänparkani itki tässä tuonen kuumassa ja inhoittavassa äänettömyydessä.
Lazare setä kirjoitti:
'Rakas lapseni!