Olen saanut kuulla, että sota on julistettu ja toivon vielä että sinä saat vapautesi ennen taistelun alkamista. Joka aamu rukoilen Jumalaa suojelemaan sinua uusista vaaroista, hän on täyttävä rukouksesi, hän sallii, että sinä kerran suljet silmäni.
Oi Jean raukkani, minä alan vanheta, tarvitsen kipeästi käsivarttasi. Poismenostasi lähtien en ole enää tuntenut rinnallani nuoruuttasi, joka antoi minulle takaisin kaksikymmentä vuottani. Muistatko aamukävelyjämme tammikäytävässä? Nyt en uskalla kävellä puitten alla; olen yksin, minua peloittaa. Durance itkee. Tule pian minua lohduttamaan, hälventämään huoleni…'
Olin tukahtua nyyhkytyksiin, enkä voinut jatkaa. Samassa kuului sydäntäsärkevä huuto muutaman askeleen päässä minusta. Muuan sotamies nousi äkkiä kasvot vääntyneinä, hän kohotti vaivaloisesti käsivartensa ja vaipui maahan vääntelehtien hirveissä kouristuksissa, — sitten ei hän liikkunut enää.
'Toivon Jumalaan, jatkoi setäni, hän tuo sinut takaisin Dourgesiin terveenä ja raittiina, ja me alotamme uutta rauhallista elämää. Annahan kun uneksin ääneen, kerron sinulle tulevaisuuden suunnitelmistani.
Sinä et enää mene Grenobleen, sinä jäät luokseni; minä teen lapsestani maaemon pojan, maamiehen, joka iloisena elää peltotöissään.
Ja minä tulen taloosi. Vapisevat käteni eivät kohta enää voi pidellä hostiaa. En pyydä taivaalta muuta kuin saada kaksi vuotta elää siten luonasi. Se olisi palkka muutamista hyvistä töistä, jotka olen tehnyt. Sinä kuljet silloin välistä kanssani rakkaan laaksomme polkuja pitkin, täällä, missä jokainen kallio, jokainen pensaisto muistuttaa minua nuoruudestasi, jota niin suuresti olen rakastanut…'
Minun oli pakko vielä kerran keskeyttää. Tunsin olkapäässäni niin rajua kipua, että olin toisen kerran mennä tainnoksiin. Hirveä levottomuus valtasi minut; minusta näytti, että ammunta läheni, ja minä ajattelin kauhulla, että sotajoukkomme peräytyisi ja paetessaan tallaisi ruumiini. Mutta minä en vieläkään nähnyt muuta kuin pieniä savupilviä, jotka leijailivat kukkuloilla.
Lazare setä jatkoi:
'Ja meitä olisi kolme, jotka rakastaisimme toisiamme. Oi rakastettu Jean, kuinka sinä olit oikeassa antaessasi hänelle eräänä aamuna juoda Durancen rannalla. Minä epäilin Babetia, olin vihainen ja nyt minä olen kateellinen, sillä ymmärrän hyvin, etten minä voi milloinkaan sinua niin rakastaa kuin hän sinua rakastaa. "Sanokaa hänelle", sanoi hän minulle eilen punastuen, "että jos hän antaa tappaa itsensä, heittäydyn minä jokeen sillä kohtaa, missä hän antoi minulle juoda."
Jumalan rakkauden nimessä säästä elämääsi. On asioita, joita minä en ymmärrä, mutta minä tunnen kuitenkin, että onni odottaa sinua täällä. Nimitän jo Babetia tyttärekseni; näen hänet rinnallasi kirkossa, siunatessani teidän liittonne. Tahdon, että se on oleva viimeinen messuni.