Babet on nyt suuri ja kaunis tyttö. Hän auttaa sinua töissäsi…'
Laukausten ääni oli etääntynyt. Minä itkin suloisia kyyneleitä. Sotamiehet, jotka korisivat kanuunanpyörien välissä päästivät kolkkoja valitushuutoja. Näin yhden, joka ponnisteli irtautuakseen toveristaan, joka oli haavoitettu kuten hänkin ja jonka ruumis pusersi hänen rintaansa. Ja kun tämä valittaen taisteli vastaan, työnsi sotamies hänet tylysti pois, niin että hän alkoi vieriä mäenrinnettä alas, ulvoen tuskasta. Tähän valitukseen vastasi korina ruumisläjästä.
Laskevan auringon säteet olivat vaaleanpunaiset. Taivaan sini oli käynyt vaaleammaksi.
Luin Lazare sedän kirjeen loppuun
'Aijoin ainoastaan, sanoi hän vielä, antaa sinulle meistä tietoja, rukoilla sinua tulemaan mahdollisimman pian tekemään meidät onnellisiksi. Ja nyt minä itken, lörpöttelen kuin vanha lapsi. Jean, minä rukoilen, ja Jumala on hyvä.
Vastaa minulle pian, määrää jos mahdollista tulopäiväsi.
Babet ja minä laskemme viikkoja. Näkemiin, rohkeutta.'
Tulopäiväni…! Suutelin nyyhkyttäen kirjettä, hetken aikaa luulin suutelevani Babetia ja Lazare setää. Milloinkaan en varmaankaan saisi heitä nähdä. Kuolisin kuin koira tomuun polttavan auringon alla. Ja tällä surullisella kentällä, kuolinkorinain keskellä sanoivat rakkaani minulle jäähyväiset. Korvani suhisivat hiljaisuudessa; katselin valkeata veren peittämää maata, joka levisi autiona aina taivaanrannan harmaisiin viivoihin. Toistin itsekseni: "Minun täytyy kuolla". Suljin silmäni, muistin Babetia ja Lazare setää.
En tiedä kuinka pitkän ajan vietin tuskallisessa horroksessa. Sydämeni kärsi enemmän kuin ruumiini. Kuumat kyyneleet vierivät hitaasti poskilleni. Huolimatta kuumeen herättämistä tuskallisista ajatuksista kuulin korinaa, joka muistutti sairaan lapsen valitusta. Aika ajoin heräsin, katselin ihmetellen taivasta.
Ymmärsin viimein, että herra de Montrevert muutaman askeleen päässä siten valitti. Olin luullut hänen saaneen surmansa. Hän makasi kasvot maata vasten kädet levitettyinä. Tämä mies oli ollut hyvä minulle ja minä ajattelin, etten voinut antaa hänen kuolla siten kasvot maassa, ja minä aloin ryömiä häntä kohden.
Kaksi ruumista eroitti meidät. Aijoin ensin kiivetä niiden ylitse lyhentääkseni matkaa, sillä joka kerran kun liikahdin, koski olkapäähäni kamalasti. Mutta minä en uskaltanut. Ryömin polvillani auttaen toisella kädelläni. Päästyäni everstin luo, huokasin helpotuksesta, minusta tuntui, että olin vähemmin yksin; me kuolisimme yhdessä, eikä tämä yhteinen kuolema minua kauhistuttanut.