Tahdoin, että hän näkisi auringon ja käänsin hänet mahdollisimman hellävaroen. Kun auringonsäteet sattuivat hänen kasvoihinsa, huokasi hän raskaasti, ja hän aukaisi silmänsä. Kumartuneena hänen ylitseen minä koetin hymyillä. Hän painoi jälleen silmänsä umpeen; hänen vapisevista huulistaan ymmärsin, että hän oli tajussaan ja kärsi.
— Tekö se olette Gourdon, sanoi hän viimein heikolla äänellä, olemmeko voittaneet taistelun.
— Luulen niin, eversti, vastasin minä.
Hän oli hetkisen hiljaa. Sitten aukaisi hän silmänsä ja katsoi minuun.
— Mihin olette haavoitettu? kysyi hän.
— Olkapäähän… Entä te, eversti?
— Luulen, että kyynäspääni on musertunut… Muistelen, että sama kuula on meitä tällätavoin pidellyt, poikaseni.
Hän koetti nousta istumaan.
— No niin, sanoi hän äkillisellä iloisuudella; emmehän jääne tähän makaamaan.
Ette voi uskoa, kuinka tuo rohkea hyväntahtoisuus rohkaisi ja vahvisti minua. Olin aivan toisella mielellä siitä lähtien kun meitä oli kaksi taistelemassa kuolemaa vastaan.