— Sanonko, että se on tyttö… en ole ihan varma. Näen lapsen aivan pienenä pitkässä valkoisessa hameessa… Varmaankin se on poika.
Babet suuteli minua palkinnoksi tästä järkevästä puheesta.
— Mene valvomaan viininkorjuuta, virkkoi hän. Tunnen itseni tyyneksi tänään.
— Annathan ilmoittaa minulle, jos jotakin tapahtuisi.
— Kyllä, kyllä… Olen hyvin väsynyt. Nukahdan vielä vähän. Ethän ole vihainen laiskuudestani…?
Ja Babet sulki silmänsä väsyneenä ja liikutettuna. Minä olin yhä kumartuneena hänen ylitseen tuntien kasvoillani hänen huuliensa lämpimän henkäyksen. Hän vaipui vähitellen uneen lakkaamatta hymyilemästä. Silloin irroitin sanomattoman varovaisesti käteni hänen kädestään, minulta meni viisi minuuttia tämän aran tehtävän suorittamiseen. Sitten painoin hänen otsalleen suudelman, jota hän ei tuntenut ja poistuin sykkivin sydämin, sydän tulvillaan rakkautta.
Alhaalla pihalla tapasin Lazare sedän, Joka levottomana tähysteli
Babetin huoneen akkunaa. Heti minut nähtyään hän kysyi:
— No, tapahtuuko se tänään?
Jo kuukauden ajan oli hän säännöllisesti joka aamu tehnyt minulle tämän kysymyksen.
— Ei näytä siltä, vastasin minä. Tuletteko kanssani katsomaan viininkorjuuta?