Ja kuukaudet vierivät kasvavassa rakkaudessa. Me puhuimme hiljaa keskenämme odottaen jotakin. Minä en enää vain rakastanut Babetia, minä jumaloin häntä kädet ristissä, minä jumaloin häntä kahden tähden, hänen itsensä ja pienokaisen tähden.
Suuri päivä läheni. Olin haettanut Grenoblesta kätilön, joka ei enää lähtenyt talosta. Setä oli hirveässä tuskassa; hän ei ymmärtänyt mitään sellaisista asioista, hän meni niin pitkälle, että hän sanoi minulle tehneensä väärin ruvetessaan papiksi ja katuvansa kovin, ettei ollut ruvennut lääkäriksi.
Eräänä syyskuun aamuna kello kuudelta astuin rakkaan Babetini huoneeseen. Hän nukkui vielä. Hänen hymyilevät kasvonsa lepäsivät rauhallisesti valkoisella tyynynpäällisellä. Kumarruin hengitystäni pidättäen. Taivas siunasi ylenmäärin minua antimillaan. Ajattelin yht'äkkiä sitä kesäpäivää, jolloin olin valkeroinnut maassa ja tunsin samalla ympärilläni työn hyvinvoinnin ja onnen rauhan. Kelpo vaimoni nukkui rusoposkisena suuressa vuoteessaan ja koko huone kertoi minulle viidestätoista onnen vuodesta.
Suutelin kevyesti Babetia huulille. Hän aukaisi silmänsä, hymyili minulle mitään sanomatta. Tunsin kiihkeätä halua ottaa hänet syliini, painaa hänet sydäntäni vasten, mutta pitkään aikaan olin tuskin uskaltanut puristaa hänen kättään, niin hauraalta ja pyhältä hän minusta tuntui.
Istuuduin vuoteen laidalle ja kysyin hiljaa:
— Tapahtuuko se tänään?
— En luule sitä, vastasi hän… Näin unta, että minulla oli poika; hän oli jo hyvin suuri ja hänellä oli ihastuttavat pienet mustat viikset… Lazare setäkin kertoi eilen nähneensä hänet unessa.
Tein suuren tyhmyyden.
— Minä tunnen lapsen paremmin kuin te, sanoin minä. Minä näen sen joka yö. Se on tyttö.
Ja kun Babet itkuun valmiina kääntyi seinään päin, ymmärsin minä tyhmyyteni ja lisäsin kiireesti: