— Siihen on sattunut tykinkuula, sanoi hän, kaksi senttimetriä alemmas, ja te olisitte menettänyt käsivartenne. Liha vain on vioittunut.
Ja kun kysyin apulaiselta, joka pani sidettä, oliko haavani vaarallinen, vastasi hän nauraen:
— Vaarallinen! Teidän täytyy kolme viikkoa pysytellä vuoteessa hankkiaksenne takaisin voimia.
Minä käännyin seinään päin kätkeäkseni kyyneleeni. Ja sielun silmillä näin Babet'n ja setä Lazaren, jotka levittivät sylinsä. Olin verisillä taisteluilla päättänyt elämäni kesäpäivän.
Syksy.
Oli lähes viisitoista vuotta siitä, kun olin Babetin kanssa viettänyt häitä Lazare sedän pienessä kirkossa. Olimme etsinneet onnea rakkaasta laaksostamme. Olin ruvennut maanviljelijäksi; Durance, ensimäinen rakastettuni oli nyt minua kohtaan hyvä äiti, joka näytti huvikseen tekevän peltoni lihaviksi ja hedelmällisiksi. Noudattamalla uusia viljelystapoja tuli minusta vähitellen seudun rikkaimpia maanomistajia.
Vaimoni vanhempien kuollessa me olimme ostaneet tammikäytävän ja niityt joen varrella. Tälle alueelle olin rakentanut vaatimattoman asunnon, jota täytyi pian laajentaa; joka vuosi olin tilaisuudessa liittämään maihini jonkun läheisen pellon ja aittamme olivat liian ahtaat sadoillemme.
Nämät viisitoista vuotta olivat olleet tyynet ja onnelliset. Ne olivat vierineet hiljaisessa ilossa ja jättäneet minuun vain epäselvän muiston rauhallisesta ja rikkomattomasta onnesta. Lazare setä oli toteuttanut unelmansa ja muuttanut luoksemme; hänen korkea ikänsä ei sallinut hänen enää edes joka aamu lukea rukouskirjaansa. Hän kaipasi toisinaan rakasta kirkkoaan ja lohduttautui tekemällä vierailun nuoren apulaispapin, seuraajansa luona. Jo auringon noustessa hän tuli alas pienestä kamaristaan ja usein hän seurasi minua niityille, nauttien raittiista ilmasta, saaden uutta nuoruutta maan voimakkaista tuoksuista.
Yksi ainoa ikävä seikka sai meidät toisinaan huokaamaan. Meitä ympäröivässä hedelmällisyydessä pysyi Babet hedelmättömänä. Vaikka meitä oli kolme toisiamme rakastamassa, tunsimme joskus itsemme yksinäisiksi: meillä olisi pitänyt olla jaloissamme vaaleatukkainen pää, joka olisi meitä kiusotellut ja hyväillyt.
Lazare setä pelkäsi hirveästi kuolevansa ennenkuin pääsi isosedäksi. Hän oli tullut uudelleen lapseksi, hän suri, ettei Babet antanut hänelle toveria, joka olisi leikkinyt hänen kanssaan. Sinä päivänä, jona vaimoni epäröiden uskoi meille, että meitä ehkä pian tulisi olemaan neljä, oli rakas setä aivan kalpea, pidättäen kyyneleitään. Hän syleili meitä ja ajatteli jo kastamista ja puhui lapsesta aivankuin se olisi ollut kolmen, neljän vuoden vanha.