— Hoi isä André, sanoi hän, onko viinirypäle ihan kypsä, tuleeko viini hyvää tänä vuonna?
Ja talonpojat kohottivat paljaat käsivartensa ja näyttivät pitkiä musteenmustia terttuja, joiden yhteensullotut rypäleet tuntuivat olevan halkeamaisillaan mehukkaisuudesta ja rikkaudesta.
— Katsokaa, herra kirkkoherra, huusivat he, nämät tässä ovat pieniä. On sellaisia, jotka painavat monta naulaa. Ei ole kymmeneen vuoteen ollut moista satoa.
Sitten he palasivat työhönsä. Heidän ruskeat takkinsa eroittuivat vehreydestä. Ja paljaspäiset naiset, joilla oli sininen huivi kaulassa, kumartuivat laulaen. Siellä oli lapsia, jotka kierittelivät auringonpaisteessa sänkipellossa, päästellen kovia huutoja, ilahuttaen meluamisellaan työväkeä raittiissa ilmassa. Peltojen laidassa odottivat suuret kärryt liikkumattomina viinirypäleitä, ne kuvastuivat kirkasta taivasta vasten ja miehet kulkivat lakkaamatta edestakaisin vieden täysiä koreja ja tuoden takaisin tyhjiä.
Tunnustan, että tätä katsellessani heräsi minussa ylpeitä ajatuksia. Tunsin kuinka maa eli ja synnytti uutta elämää jalkojeni alla, kypsä ja kaikkivoipa elämä sykki viinirypäleen suonissa ja täytti voimakkailla henkäyksillään ilman. Veri löi kuumana suonissani, oli kuin olisi maasta uhkuva hedelmällisyys kohottanut minua ja noussut minuun. Minun toimestani olivat nuo työntekijät työssä, nämät viinitarhat olivat minun lapsiani, kaikki nuo pellot minun rikasta ja tottelevaista perhettäni. Tunsin nautintoa, kun jalkani vajosivat pehmeään maahan.
Ja minä syleilin katseellani maita, jotka ulettuivat aina Duranceen saakka, ja minä omistin nämät viinitarhat, nuot niityt, nuot sänkipellot, nuo öljypuut. Valkea talo hohti tammikäytävän vieressä, virta näytti hopeanauhalta, joka reunusti laidun maitteni avaraa vihreätä viittaa. Luulin kotvan aikaa kasvavani, luulin, että ojentamalla käsivarteni voisin sulkea syliini koko maatilani, puineen ja niittyineen, taloineen ja viljelyksineen.
Ja juuri kun tätä katselin, näin erään palvelustytöistämme henkensä edestä juoksevan kaitaa polkua pitkin ylös mäkeä. Hän kompasteli kiviin kiiruhtaessaan ja heilutti molempia käsiään kutsuen meitä kiivain elein. Kuvaamaton mielenliikutus ahdisti kurkkuani.
— Setä, setä! huusin minä, katsokaa kuinka Marguerite juoksee…
Luulen, että se on tänään.
Lazare setä vaaleni. Palvelijatar oli vihdoinkin ennättänyt tasaiselle maalle, hän tuli meitä kohti hypellen viiniköynnösten lävitse. Kun hän seisoi edessäni, oli hän niin hengästynyt, ettei voinut puhua; hän oli tukehtua ja hän painoi käsillään rintaansa.
— Puhukaa toki! sanoin minä. Mitä on tapahtunut?