— Toivon, että lapsi asuu rakkaassa laaksossamme. Jonakin päivänä tapaa hän Durancen rannalla kuusitoista vuotiaan Babetin, jolle hän antaa juoda. Muistatko, ystäväni… Maaseutu on lahjoittanut meille rauhan: pojastamme tulee talonpoika kuten mekin, onnellinen kuten me.
Liikutettuna suuteli Babet vuorostaan minua. Hän katsoi akkunasta lehdistöä ja virtaa ja niittyjä ja taivasta ja sanoi hymyillen:
— Sinä olet oikeassa, Jean. Maa on ollut hyvä meitä kohtaan, se on oleva hyvä pikku Jacquesillekin… Lazare setä, pääset talonpojan kummiksi.
Lazare setä nyökkäsi päätään väsyneesti ja liikutettuna. Olin jo hetken aikaa häntä tarkastellut ja näin, että hänen silmänsä sumenivat, huulensa vaalenivat. Hän nojasi nojatuoliinsa, vastapäätä avattua akkunaa, hän oli asettanut valkeat kätensä polvilleen ja katseli kiinteästi taivasta hartaassa hurmiossa.
Minut valtasi levottomuus.
— Oletko sairas, Lazare setä? kysyin häneltä. Mikä teidän on…?
Vastatkaa kaikin mokomin!
Hän kohotti hieman toista kättään kuin pyytääkseen minua puhumaan hiljemmin, sitten laski hän sen jälleen alas ja sanoi heikolla äänellä:
— Olen väsynyt. Minun ijälläni on onni kuolettavaa… Älkää nostako hälinää… Tuntui, kuin olisi ruumiini käynyt aivan kevyeksi: en tunne enää jalkojani enkä käsiäni.
Babet nousi pelästyneenä katsellen Lazare setää. Minä laskeuduin polvilleni hänen eteensä ja katsoin huolestuneena häneen. Hän hymyili.
— Älkää kauhistuko, sanoi hän. En tunne mitään tuskaa, tuntuu niin suloiselta, että nukahdan hyvään ja rauhalliseen uneen… Se tulee äkisti, ja minä kiitän siitä Jumalaa. Oi Jean raukkani, juoksin liian nopeasti polkua alas, lapsi on tuottanut minulle liian suurta iloa.