Iloiten tästä rauhallisesta näköalasta, viinirypäleen tuoksusta, työstä ja syntymästä keskustelimme me kolme, Babet, Lazare ja minä ja katselimme pientä rakasta äskensyntynyttä.
— Lazare setä, sanoi Babet, minkä nimen tahtoisitte antaa lapselle.
— Jeanin äidin nimi oli Jacqueline, vastasi setä, minä ristisin lapsen
Jacquesiksi.
— Jacques, Jacques, toisti Babet… Niin, se on kaunis nimi… Ja sanokaahan minkä teemme tästä miehenalusta: papin vai sotilaan, herran vai talonpojan?
Minua nauratti.
— Meillä on vielä aikaa sitä tuumia, sanoin minä.
— Ei, ei, sanoi Babet miltei suuttuneena, hänhän kasvaa pian. Katsohan kuinka vahva hän on. Hänen silmänsä jo puhuvat.
Lazare setä oli aivan yhtä mieltä kuin vaimoni. Hän virkkoi vakavalla äänellä:
— Älkää tehkö hänestä pappia eikä sotilasta, ellei pojalla ole vastustamatonta halua… Tehdä hänestä herra, on vakava asia…
Babet silmäili minua huolissaan. Rakas nainen ei tuntenut hiventäkään kunnianhimoa itsekohdaltaan, mutta kuten kaikki äidit olisi hän tahtonut olla nöyrä ja ylpeä poikansa edessä. Olisin voinut vannoa, että Babet kuvitteli häntä jo notaariona tai lääkärinä. Suutelin häntä ja sanoin lempeästi: