Kävelin hitaasti tuntien joka askeleelta syvempää iloa. Lazare setä kolkutti jo ovelle, kun minä vielä olin keskellä portaita. Tunsin jonkunlaista kummallista nautintoa viivyttäessäni hetkeä, jolloin suutelisin vaimoani.
Kynnyksellä minä pysähdyin sydän kiivaasti sykkien. Setä kumartui kehdon yli. Babet, joka oli aivan valkoinen ja silmät ummessa, tuntui nukkuvan. Unohdin lapsen, menin suoraan Babetin luo, tartuin molemmin käsin hänen rakkaaseen päähänsä. Kyyneleet eivät olleet vielä kuivuneet hänen poskiltaan ja hänen vielä vapisevat huulensa hymyilivät tuskien kostuttamina. Hän kohotti raukeasti silmäluomensa. Hän ei puhunut, mutta ymmärsin hänen sanovan: Olen kovasti kärsinyt, rakas Jean, mutta olen kärsinyt mielelläni. Tunsin sinut itsessäni.
Silloin minä kumarruin ja suutelin Babetin silmiä, join hänen kyyneleitään. Hän hymyili lempeästi, otti väsyneenä vastaan hyväilyni. Hän oli vielä sairas väsymyksestä. Hän kohotti hitaasti kätensä peitteeltä, otti minua kaulasta ja pani suunsa korvaani:
— Se on poika, sanoi hän heikolla äänellä voitonriemuisen näköisenä.
Nämät olivat ensimäiset sanat, jotka hän lausui kestämiensä kovien tuskien jälkeen.
— Tiesin aivan hyvin, että se oli poika, jatkoi hän, näinhän lapsen joka yö… Anna se tänne, pane se viereeni.
Käännyin, näin että kätilö ja setä riitelivät. Kätilöllä oli täysi työ estää Lazare setää ottamasta pienokaista käsivarsilleen. Hän tahtoi sitä tuudittaa.
Katsoin lasta, jonka äidin tähden olin unohtanut. Se oli aivan punainen. Babet sanoi vakuuttavasti, että se oli minun näköiseni, kätilön mielestä oli sillä äitinsä silmät; minä puolestani en tiennyt mitä sanoa, olin kyyneliin saakka liikutettu, suutelin hellävaroen rakasta pienokaista luullen vielä suutelevani Babetia.
Laskin lapsen vuoteeseen. Se huusi lakkaamatta, mikä meidän korvissamme oli kuin taivaallista musiikkia. Istuuduin itse vuoteen laidalle, setä istuutui suureen nojatuoliin ja Babet lepäsi väsyneenä ja levollisena leukaan asti peitettynä, hymyilevät silmät auki.
Akkuna oli auki. Rypäleen haju ja syksyisen iltapäivän lauhkea lämmin tulvehtivat huoneeseen. Kuului viininkorjaajain jalkojentöminää, rattaiden ratinaa, piiskan läimäyksiä, pihan poikki kulkevan palvelijattaren kimeää laulua. Kaikki nämät äänet vaimentuivat tässä hiljaisessa huoneessa, jossa ilma vielä värähteli Babetin nyyhkytyksistä. Akkunasta näkyi suuri kaistale taivasta ja maata. Me näimme tammikäytävän koko pituudessaan, Durancen, joka näytti siniseltä satiininauhalta kullan- ja punakirjavan lehdistön keskellä. Ja tämän maakaistaleen yläpuolella kaareutui vaaleansininen ja punanen taivas kirkkaana ja korkeana.