— Pian, pian, menkäämme kamareihin, huusin minä.
Ja minä pakoitin Jacquesin menemään edelläni. Itse jätin viimeisenä alakerroksen.
Marguerite tuli kauhistuneena vinniltä, missä hän oli ollut. Minä sain hänet istumaan perälle huonetta Babetin viereen, joka oli ääneti, kalpea, rukoilevin silmin. Olimme panneet pikku Marien vuoteeseen, hän ei ollut tahtonut erota nukestaan, hän nukahti hiljaa nukke sylissään. Lapsen uni tuotti minulle mielenkevennystä; kun käännyin ja näin Babetin, joka kuunteli tyttösen tasaista hengitystä, unohdin minä vaaran, enkä enää kuullut kuinka vesi loiski seiniä vasten.
Mutta Jacques ja minä emme voineet olla näkemättä vaaraa. Levottomuus pakoitti meidät ottamaan selkoa tulvan kasvamisesta. Olimme avanneet akkunan selki selälleen, kumarruimme eteenpäin niin kauvas että olimme vaarassa pudota, katsoimme tutkien yöhön. Sumu leijaili vielä tiheämpänä veden yllä kylväen hienoa sadetta, joka sai meidät värisemään. Epäselvät teräsharmaat välähdykset osoittivat, missä vedenpinta liikkui pimeydessä. Alhaalla pihassa loiski vesi, nousten hiljaa aaltoillen pitkin seiniä. Ja me kuulimme enää vain Durancen raivoisan kohinan ja hevosten ja lehmäin pelästyneet huudot.
Eläinraukkojen hirnunta ja mylvintä kirveli sydäntäni. Jacques katsoi minuun kysyen; hän olisi tahtonut koettaa niitä vapauttaa. Pian niiden valitukset tulivat sydäntäsärkeviksi ja kuului kova romahdus. Härät olivat murtaneet navetan ovet. Me näimme niiden virran vieminä pyörähdellen uivan ohitsemme. Ja ne katosivat virran kohinaan.
Minut valtasi silloin silmitön viha, olin kuin hullu, puin nyrkkiä
Durancelle. Minä seisoin akkunan edessä ja haukuin sitä.
— Kurja! huusin minä vesien pauhinaan, minä olen rakastanut sinua, sinä olet ollut ensimäinen lemmittyni ja nyt sinä varastat minulta, sinä järkyttelet taloani ja olet ryöstänyt karjani, Kirottu sinä, kirottu!… Sinä olet antanut minulle Babetin, olet tyynenä huuhdellut niittyjeni rantoja. Minä luulin, että että sinä olisit hyvä äiti, muistin että Lazare setä oli rakastanut kirkkaita aaltojasi, ajattelin, että minun oli oltava sinulle kiitollinen… Sinä oletkin äitipuoli, vain vihaa sinä ansaitset…
Mutta Durance tukahutti jylinällään huutoni; ja leveänä, välinpitämättömänä vieritteli se vesiään tyynesti ja itsepintaisesti kuin kohtalo.
Palasin huoneeseen, suutelin Babetia, joka itki. Pikku Marie nukkui hymy huulilla.
— Älä pelkää, sanoin vaimolleni. Vesi ei voi ijankaiken kohota… Se laskee varmasti kohta… Ei ole mitään vaaraa.