Jacques oli jo ottanut Babetin käsivarsilleen.
— Isä, sanoi hän lujalla äänellä, pelastakaa pienokainen… Minä pelastan äitini.
Musta möhkäle oli aivan edessämme. Luulin sitä puuksi. Yhteentörmäys oli ankara, ja lautta, joka oli mennyt kahtia, hajoitti olkensa ja lankkunsa veden pyörteisiin.
Minä putosin puristaen lujasti pikku Marieta. Jääkylmä vesi antoi minulle takaisin rohkeuteni. Noustuani veden pinnalle, asetin lapsen puoleksi hartioilleni ja aloin vaivaloisesti uida. Jollei pienokainen olisi pyörtynyt, vaan olisi reuhtoillut, olisimme molemmat jääneet pohjaan.
Ja uidessani valtasi minut levottomuus. Huusin Jacquesia, koetin nähdä kauvas, mutta kuulin vain veden kohinan, näin vain Durancen vaalean pinnan. Jacques ja Babet olivat pohjassa. Babet oli varmaan puristautunut häneen kiinni, vetänyt hänet pohjaan kuolettavassa syleilyssä. Mikä hirvittävä kuolonkamppailu!
Olisin tahtonut kuolla; vajosin hitaasti, aijoin etsiä heitä mustan veden alta. Mutta heti kun vesi kosketti pikku Marien kasvoja, ponnistelin minä uudelleen hurjan tarmokkaasti päästäkseni rantaan.
Niin jätin minä Babetin ja Jacquesin, epätoivoissani siitä, etten saanut kuolla heidän kanssaan, huudellen heitä yhä kähein äänin. Virta heitti minut kiville, kuten heinätukon. Tultuani tuntoihini otin syliini tyttäreni, joka avasi silmänsä. Päivä koitti. Talviyöni oli päättynyt, tuo kamala yö, joka oli surmannut vaimoni ja poikani.
Vuosien kaipausten jälkeen, on minulla nyt yksi lohdutus jäljellä. Itse olen hyinen talvi, mutta minä tunnen tulevan keväimen värähtelevän itsessäni. Lazare setä puhui totta: me emme milloinkaan kuole. Minulla on ollut neljä vuodenaikaa, ja nyt palaan jälleen keväimeen, kun rakkaalle pikku Marielleni alkavat elämän ikuiset surut ja ilot.