Vähitellen oli sumu hälventynyt. Lähtiessämme saattoi olla puoliyö. Tähtiä verhosi vielä kevyt usva; miltei taivaanrannalta valaisi kuu yötä himmeällä valollaan.
Vasta nyt me näimme tulvan kaikessa suurenmoisessa kauheudessaan. Laakso oli muuttunut joeksi. Kukkulalta toiselle tummien viljelysten välistä vyöryi Durance mahtavana, ainoana, mikä liikkui kuolleessa maisemassa. Se pauhasi kovalla äänellä säilyttäen vihassaankin suunnattoman virtailunsa majesteettisuuden. Siellä täällä kohosi puuryhmiä vedestä, peittäen vaalean vedenpinnan mustalla väreilyllä. Tunsin edessämme käytävän tammien latvat, virta kuletti meitä noita oksia kohden, jotka nykyisessä tilassamme olivat kareja. Lautan ympärillä ui sirpaleita, puukappaleita, tyhjiä tynnyreitä, heinätukkoja; virta kuletti mukanaan tekemänsä rauniot.
Vasemmalla näimme Dourguesin valot. Lyhdynvaloja liikkui yössä. Vesi ei ollut voinut kohota kylään saakka, ainoastaan matalat paikat olivat veden alla. Epäilemättä tultaisiin meitä auttamaan. Me katselimme tutkien valoja, jotka liikkuivat pitkin vedenpintaa; joka hetki olimme me kuulevinamme aironloisketta.
Olimme lähteneet seikkailemaan. Jouduttuamme keskelle virtaa, pyörteiden valtaan, valtasi meidät tuska, miltei kaduimme, että olimme lähteneet talosta. Minä käännyin toisinaan, katselin taloa, joka yhä oli pystyssä harmaana kohoten valkeasta vedestä. Keskellä lauttaa katon olkien päällä istui Babet ja piti sylissään pikku Marieta, jonka pää oli kätkettynä hänen rintaansa vasten, jottei lapsi olisi nähnyt virran kauhuja. Molemmat olivat kumarruksissa, toisiinsa kietoutuneina, kiinteässä syleilyssä, aivankuin kutistuneina kokoon pelosta. Jacques, joka seisoi lautan etuosassa, käytteli koko voimallaan seivästään; silloin tällöin loi hän meihin pikaisen katseen ja kääntyi sitten jälleen työhönsä. Minä autoin häntä parhaani mukaan, mutta yrityksemme vastustaa virtaa eivät onnistuneet. Ennen pitkää ajauduimme me huolimatta seipäistämme, jotka upotimme liejuun niin syvälle, että ne olivat taittua, Durancea kohti, voima, joka tuntui tulevan veden pohjasta, työnsi meitä joelle päin. Hitaasti Durance otti meidät valtaansa.
Ponnistaen voimiamme, hien peittäminä taistelimme me vihan vimmassa virran kanssa, aivankuin se olisi ollut elävä olento, koettaen sitä lannistaa, haavoittaa, surmata. Se puristi meitä jättiläiskäsivarsin ja seipäämme muuttuivat käsissämme aseiksi, jotka me raivoisina iskimme sen rintaan. Se ärjyi, heitti vaahtoaan kasvoillemme, se vääntelehti iskujemme alla. Hampaita kiristellen me vastustimme sen voittokulkua. Emme tahtoneet joutua tappiolle. Ja meidät valtasi hurja halu surmata hirviö, tyynnyttää se nyrkiniskuilla.
Me kuljimme hitaasti virtaa kohti. Olimme jo ennättäneet tammikäytävän alkuun. Mustat oksat löivät valittavin äänin veteen. Kukaties odotti meitä siellä kuolema, jos törmäisimme puihin. Huusin Jacquesille, että hän ohjaisi pitkin käytävää pitäen kiinni oksista. Ja täten kuljin viimeisen kerran päästä päähän tuon tammikäytävän, jossa olin kävellyt nuoruuteni ja miehuuteni ajan. Tuona kauheana yönä, ulvovassa pyörteessä, minä ajattelin Lazare setää, näin elämäni kauniiden hetkien surullisesti hymyilevän.
Käytävän päässä Durance riemuitsi voitokkaana. Seipäämme eivät enää ylettäneet pohjaan. Vesi vei meitä hurjaa vauhtia eteenpäin voitonriemussaan. Ja nyt se saattoikin tehdä meille mitä tahtoi. Me jättäydyimme sen valtaan. Me kuljimme pelottavalla nopeudella. Suuria pilviä, jotka muistuttivat likaisia ja repaleisia riepuja, kulki taivaalla, kuun peittyessä pilviin tuli synkkä pimeys. Me vyöryimme eteenpäin pimeydessä. Suuret, mustanmustat aallot, jotka muistuttivat kalojen selkää, veivät meitä mukanaan ja pyörittelivät lauttaamme. En nähnyt enää Babetia enkä lapsia. Tunsin jo olevani tuonelassa.
En tiedä kuinka kauvan tätä tavatonta kulkua kesti. Äkkiä kuu tuli näkyviin; maisema valkeni. Ja tässä valossa näin edessämme mustan möhkäleen, joka sulki tien, ja jota kohti me virran koko vauhdilla kuljimme. Me olimme hukassa, me murskaantuisimme siinä.
Babet oli noussut seisomaan. Hän ojensi minulle pikku Marien.
— Ota lapsi, huusi hän… Anna minun olla!